Hyvästi Kampala

Olen kamalan huono hyvästelemään. Ja kamalan hyvä itkemään, jos liikutun. Se ei ole mikään hyvä yhdistelmä.

Ystäväni häissä kukaan ei sanonut “hyvä puhe!” tai “kaunis mekko!” vaan sain kuulla, että “kylläpä sinä itket paljon”. Kaikki sen näkivät, koska seisoin kaasona seremonian aikana hääparin vieressä.

Tunnen aina nopeasti itseni kotoisaksi uusissa paikoissa, mikä on sopeutumisen kannalta hyvä asia, lähtemisen kannalta huono.

Lauantaina olin pyytänyt parhaita kavereitani juhlimaan vakiobaariimme, jossa pari ystäväämme esiintyi myöhemmin illalla. Siellä nappasin tultuani pahaa aavistamatta kaverin tarjoaman pizzapalan lautaselta. Neljä tuntia myöhemmin jouduin ruokamyrkytyksen kourissa lähtemään pikaisesti kotiin. Yön vietin tanssilattian sijaan vessanlattialla. Toisaalta ruokamyrkytys tuli sopivasti, koska säästyin itkuisilta hyvästeiltä.

Eilen illalla, kun tulin bodabodalla kotiin illallisen jälkeen yritin tuntea kaupungin joka solussani. Lempikohtani kotimatkalla on alamäki, jossa menee lujaa ja kaupungin valopilkulliset kukkulat näkyvät joka puolella. Suljin silmäni, nautin vauhdista ja hengitin ahnaasti kaupungin saasteista ilmaa. Vilkutin Habibille, jolta olen monta kertaa ostanut grillattua kanaa yömyöhään kotimatkalla.

Tänään hyvästelin työkaverini. Sain kakkua ja kahvia toimistolla ja tarjosin heille Fazerin suklaata. Lähtiessäni en pystynyt sanomaan paljon. Duncan, autokuskimme, joka on ollut tukenani jokaisessa asiassa, oli viimeinen jonossa.

“Tulee ikävä.” En saanut muuta suustani. Itkuhan siinä tuli.

Tänään illalla minun pitää hyvästellä kämppikseni. Siitä tulee vieläkin vaikeampaa. Hänestä on tullut minulle kuin veli.

Onneksi minun ei vielä tarvitse sanoa hyvästit Ugandalle. Jäljellä on vielä kaksi viikkoa reissaamista ennen kuin matkaan takaisin Suomeen.

Kuten viisas Rauli Virtanen kirjoittaa Reissukirjassaan:

"Tällaisessa matkailussa kolme neljästä matkalaukkuvaiheesta voi olla kärsimystä. Vain saapuminen määränpäähän on yleensä mielialaa nostattavaa. Sen sijaan lähteminen kotoa, lähteminen määränpäästä ja paluu kotiin syövät miestä, kuten on ollut tapana sanoa."

Odotan kuitenkin kotiinpaluuta. Nähdään kohta, Suomen kesä!

"Olemme Afrikan lapsia"

Olen todennut sen aikaisemminkin, mutta sitä ei voi sanoa tarpeeksi usein: kongolaiset osaavat tanssia!

Eilen oli surullisempi tarina, tänään julkaisen teille videon Suomen Pakolaisavun nuorisotoiminnasta.

YK:n pakolaisjärjestön Afrikantoimiston johtaja toteaa Foreign Policyn artikkelissa, että rahoituksen puute johtaa siihen, että etenkin nuoret pakolaiset Afrikassa yrittävät päästä vaarallisten reittien kautta Eurooppaan. Nälkä, sairaudet ja merkityksetön elämä ajaa nuorison helpommin ääriliikkeiden joukkoihin.

Pakolaisapu tukee nuorisotoimintaa Nakivalen pakolaisasutusalueella Ugandassa. Tanssi-, taide- ja musiikkikoulutus antaa nuorille tekemistä, merkitystä elämään sekä mahdollisuuden työstää traumaa taiteen kautta.

Nuoret laulavat kotimaastaan, kokemuksistaan ja suruistaan.

"Tulemme saamaan rauhaa ja vapautta Afrikkaan, olemme Afrikan lapsia" he laulavat viimeisessä laulussa.

Kolme vuotta orjana

Rose ottaa muovipussistaan siniset korolliset sandaalit, jotka hän huolellisesti laittaa jalkaan. Hän ei tiedä, että katson häntä. Muovipussiin hän sujauttaa eripariset varvastossut, joissa hän käveli kaupungin läpi varhain aamulla.

Rose on tullut Refugee Law Projectiin (RLP) kertoakseen kokemuksistaan. RLP on osittain Suomen Pakolaisavun rahoittama ja antaa pakolaisille sekä oikeudellista että psykososiaalista tukea. Täällä toimii tukiryhmiä muun muassa nuorille, kidutuksen uhreille, raiskatuille miehille, raiskatuille naisille sekä naisille, jotka ovat saaneet HIVin raiskauksen seurauksena.

Rosen ryhmä ”Women with Children Out of Rape”, eli naiset joilla on lapsia raiskauksen seurauksena, tapaa kerran viikossa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa. Yksi RLP:n sosiaalityöntekijöistä, Francis Okot Oyat, kertoo, että naisista, jotka hakevat apua, 50-60 prosenttia on raiskattu. Miehistä saman on kokenut 20 prosenttia avunhakijoista. Tämä on vain jäävuoren huippu.

Rose on erittäin laiha ja hänen hengityksensä haisee pahalle. Siinä haisee nälkä. Rose on pukeutunut parhaimpiinsa – siniseen kukkakuvioiseen mekkoon. Hän aloittaa hitaasti tarinansa kertomisen.

”Pääsin vihdoin pakenemaan vuonna 2007. Mutta aloitetaan alusta. Vuosi oli 2004. Asuin Pohjois-Kivussa, Kanyabayungassa, josta olin saanut töitä opettajana katolisessa sisäoppilaitoksessa. Olin opiskellut kaksi vuotta yliopistossa, mutta jouduin keskeyttämään opinnot kun isäni kuoli. Hän oli maksanut lukukausimaksuni.  Opetin englantia ja muita aineita yläasteella ja asuin kolmen lapseni kanssa koulussa. Tai kaksi lapsista olivat kuolleen sisareni, mutta pidin heistä huolta, koska minulla oli töitä.”

” He tulivat illalla, lokakuussa 2004. Kapinalliset. Olimme  syömässä illallista.  He sanoivat, että tarvitsevat vahvoja poikia kantamaan aseita. Sanoin, että nämähän ovat vain lapsia, antakaa heidän käydä koulua! Minne aiotte heidät viedä? He sanoivat ottavansa vahvimmat, isoimmat pojat. Sanoin, että ei käy. Silloin he ampuivat yhden pojista. Käskin heidän lopettaa. Puhutko vielä? yksi heistä kysyi. Sitten hän raiskasi minut, lasteni edessä, oppilaitteni edessä.”

”Sanoin selvä, ottakaa minut, jättäkää lapset. Mutta he ottivat minut ja valitsivat kymmenen suurikokoisinta poikaa. Lähdimme. Pimeällä ei tiedä minne on menossa, ei muista mistä on kulkenut. Mutta kapinalliset tuntevat viidakon jokaisen kolon. Asuimme keskellä tiheää metsää. He käyttivät minua kaikin tavoin hyväksi. Koska osasin englantia, toimin myös kääntäjänä. Olin heille tärkeä. Huutamisessa ei ollut järkeä, silloin he uhkasivat aseella.”

”Pian ymmärsin, että olin raskaana. Ensimmäinen raskauteni päättyi keisarinleikkaukseen, koska lääkäri totesi, etten voi synnyttää luonnollisesti. Sanoin kapinallisille, että tarvitsen lääkärin. Kun olin viimeisimmilläni raskaana, he veivät minut takaisin kylään, katoliseen kirkkoon. Pyysin pastoria auttamaan minua pakenemaan. Hän kieltäytyi, joka puolella oli vartijoita. Synnytyksen jälkeen en pystynyt kuukausiin nousemaan sängystä. Mutta sain nähdä lapseni. Kun kapinalliset tulivat hakemaan minut takaisin, sisareni tytär halusi tulla mukaani. En voinut sitä sallia, hehän tekivät minulla mitä halusivat, mitä he tekisivät tytölle? Mutta hän sanoi, että kuolee mieluummin kanssani viidakossa kun jää tänne ilman minua. Lähdimme.”

”Yhtenä yönä yritimme paeta. He saivat meidät kiinni ja uhkasivat tappaa, jos ikinä yrittäisimme vastaavaa. Kerran, kun yritin hiljaa liikkua poispäin, he saivat minut taas kiinni. Tällä kertaa selvisin, kun väitin etsiväni kassavanlehtiä illalliseksi. Yhtenä päivänä kapinalliset ilmoittivat, että olivat taas menossa polttamaan ja ryöstelemään läheistä kylää. Olin kauan teeskennellyt, että raskauden jälkeiset vaivat olivat pahempia, kun mitä ne oikeasti olivat. Esitin, etten pystynyt liikkumaan kunnolla. He jättivät meidät yksin, ilman vartijaa. Kun yö vaihtui aamuun eikä kapinallisia näkynyt missään, päätin, että nyt oli aika. Otin molemmat tyttäreni ja juoksimme tiheään viidakkoon. Joka äänestä säpsähdimme. Juoksimme ja juoksimme, lopulta törmäsimme mieheen.”

”Kuultuaan tarinamme mies totesi, että olimme päässeet pakenemaan varmaa kuolemaa. Hän auttoi meidät rajalle, jossa hän maksoi naiselle, jotta tämä veisi meidät Kampalaan. Kun pääsimme tänne ilmoitin poliisille ja kerroin, että olin asunut viidakossa kolme vuotta. Poliisi sanoi, ettei voi tehdä mitään. Nainen, jonka olimme tavanneet rajalla, otti meidät taloonsa asumaan. Huomasin kuitenkin pian, että hän oli prostituoitu. Hän pyysi minuakin myymään itseäni, mutta en pystynyt siihen. Olin ollut opettaja. Sitäpaitsi vuodet viidakossa olivat jättäneet jälkensä, näytin enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Ei kukaan haluaisi ostaa minulta. Mutta nainen sanoi, että ilman panostani, hän ei pystyisi pitämään meistä huolta. Ruokaan meni liikaa rahaa. Pyysin häntä viemään meidät katoliseen kirkkoon. Siellä tapasimme muita kongolaisia, jotkut säälivät minua ja antoivat saippuaa. Tapasin myös miehen, joka vuokrasi minulle pienen asunnon.”

”Aluksi sain rahaa pesemällä muiden pyykkiä. Huomasin kuitenkin pian, että ugandalaiset rakastavat ruokaa. He ovat aina syömässä, aamusta iltaan. Etenkin chapati (ohut vehnäleipä) ja pavut maistuvat heille. Chapatia en tuntenut ennen Ugandaan tuloani, joten opin tekemään sitä täällä. Nähtyäni, miten ugandalaiset keittävät papunsa tiesin voivani tehdä sen paremmin. Pian minulle tuli paljon asiakkaita maistamaan erikoisia chapateja ja papuja. Mutta menestykseni ei jäänyt isännöitsijältä huomaamatta. Pian he eivät antaneet asiakkaiden tulla porttien sisäpuolelle, missä pidin ruokakojuani. Talon asukkaat söivät ruokani, mutta eivät ikinä maksaneet. He olivat kateellisia. Nyt minulla ei ole töitä. Kukaan ei usko, että olen opiskellut yliopistossa. Enhän minä saanut viidakkoon mukaan todistuksiani. Kongossa olin joku, ja kuun lopussa sain palkkani. Nyt ei ole kuun loppua, on vain eloonjäämistä. ”

”Sain lopulta kuulla Refugee Law Projectista. Se antaa minulle toivoa. Mutta he antavat vain terapiaa, eikä sitä voi syödä. Tärkeintä on kuitenkin, että joku kuuntelee. Meitä on yli kuusikymmentä ryhmässä, eri maista. Somaliasta, Eritreasta, Etiopiasta, Etelä-Sudanista, Kongosta ja Ruandasta. Kun tapaamme, tulee tunne, ettei olekaan yksin, meitä on monta. Puhumme ongelmistamme ja jaamme kokemuksia ja miten niistä voi selvitä. Kun olen yksin, en tunne itseäni naiseksi. Minut raiskattiin lasteni ja oppilaiden edessä, menetin kaiken kunnioituksen, enkä voi sitä ikinä unohtaa.”

”Rakastan lapsiani yli kaiken. Mutta tekee kipeää, kun he kysyvät isistään. Sanoin, että isänne matkustelee. He kysyivät milloin hän tulee takaisin. Silloin sanoin, että isänne on taivaan isä, jumala. Jotta heidän ei tarvitsisi odottaa turhaan. Mutta on tuskallista nähdä, miten lapseni reagoivat, kun naapurin lapset huutavat isiään. Heillä ei ikinä ole ollut ketään, ketä kutsua isäksi. Kun minulla joskus on varaa koulumaksuihin ja lapset saavat hyviä tuloksia, minulla ei ole varaa ostaa heille makeisia. Silloin he mutisevat, että isä kyllä varmaan ostaisi.”

“En ole kuuteen vuoteen ollut miehen kanssa. Joskus mietin, olenko enää ihminen. Minulta on täysin hävinnyt kaikki tunteet ja halut. Hiuksenikin ovat kamalat ja hiusten pitäisi olla naisen kruunu. Olemme menettäneet niin paljon, kuinka saisimme sen takaisin?”

”Millä hinnalla myisit lukutaitosi?"

”Niin, siis, jos voisit saada lukutaidostasi rahaa, ottaisitko? Et siis saisi pitää lukutaitoasi. Jos joku antaisi sinulle viisi miljoonaa shillinkiä, mutta et enää osaisi lukea, ottaisitko ne vastaan?”

Oloni oli epämukava. Haastateltavat tuijottivat minua. 

Eihän se niin toimi? Koulutushan on nimenomaan jotain, mitä sinulta ei voi ottaa pois. Varas voi viedä rahat taskustasi, voit olla nälkäisenä viikon, mutta kun kerran olet oppinut jotain, sitä ei sinulta voi kukaan viedä. Sillä perustelulla Pakolaisavun työntekijätkin yrittävät saada lisää pakolaisia kursseille. Nyt tiedottaja tulee kysymään hölmöjä.

Pakolaisapu valmistelee lukutaitokampanjaa syksyn lukutaitopäivää varten ja haastattelen parhaillaan lukutaitokursseilla käyviä pakolaisia tarinoita varten. Suomessa muotoiltu kampanjastrategia näyttää paperilla hyvältä: haastattelun lopuksi kysytään ytimekkäästi, millä hinnalla kovalla työllä ansaittu lukutaito myytäisiin pois ja miksi tai miksi ei.

Ensimmäisen tulkin kanssa onnistuin pitkän selityksen jälkeen saamaan hänet ymmärtämään, että kyse on metaforista, ja eihän niin oikeasti voi tehdä. Tarkoituksena on saada esille lukutaidon merkitys pakolaisille, selitin. 

Toisena päivänä tulkki sanoi ymmärtävänsä, mutta kun olimme pitkään keskustelleet koulutuksen merkityksestä ja yritin lopulta kysyä häneltä (tulkki toimi myös opettajana lukutaitokurssilla) myisikö hän lukutaitonsa viidellä miljoonalla hän vastasi myöntävästi. Kun yllättyneenä kysyin miksi, hän sanoi käyttävänsä rahat aloittaakseen lukutaito- ja koulutusohjelman. Ei tainnut kysymyksen henki mennä perille.

Oli mielenkiintoista huomata, miten meille niin helposti ymmärrettävä kysymys ei toimi lainkaan tässä ympäristössä. Pitää keksiä muotoilu, joka sopisi paremmin pakolaisten kulttuurissa. Ehdotuksia otetaan vastaan!

Videossa kysymyksen ymmärtänyt tulkki Esther kysyy ryhmältä, myisivätkö lukutaitonsa. 

Näin rakennetaan ekoliesi

Pakolaisasutusalueilla Ugandassa on paljon ympäristöön liittyviä haasteita. Koska pakolaisilla ei tietenkään ole sähköä (paitsi heillä, joilla on pieni aurinkopaneeli) kaikki ovat ruoanlaitossa riippuvaisia polttopuista tai puuhiilestä, ja siihen tarvitaan tietenkin puita. Se on johtanut siihen, että puista on puutetta monella asutusalueella.

Suomen Pakolaisapu kouluttaa kuitenkin pakolaisia ekoliesien rakentamisessa. Ekoliedet säästävät polttopuita ja näin myös pakolaisten aikaa ja rahaa ja ympäristö kiittää. Olen huomannut, että ekoliedet ovat todella suosittuja. Monet käyttävät kuitenkin avotuliliettä ekolieden lisäksi - ekoliedellä ei näet pysty paahtamaan maissia samalla tavalla, kuin perinteisellä liedellä. Kehitettävää siis on.

Videopätkässä näkyy, kun yksi pakolaisavun ryhmistä Nakivalen pakolaisasutusalueella oppii, miten ekoliesiä rakennetaan.

Kenttämatkalla Kyakassa

Pakolaisavun vapaaehtoisena tiedottajana vietetään monta tuntia autossa. Olen kova nukkumaan, joten yleensä matkat pakolaisasutusalueille sujuvat käden käänteessä. Joskus pitää kuitenkin keksiä muutakin tekemistä, kuten leikkiä iPadin videokameralla…

Viime viikolla kävin kenttämatkalla Kyaka II-pakolaisasutusalueelle, jossa asuu 22 000 pakolaista. Katso videosta miten kenttämatka sujui!

P.S. Minun piti julkaista video jo viime perjantaina, mutta videoiden lataaminen youtubeen tällä nettinopeudella olikin aika haastavaa…

Hävytöntä mainontaa

Kuvan kirahvilla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. 

On ollut hiljaisempaa pakolaismantereella viime aikoina. Olen eniten työstänyt freelance-juttuja, jotka pian kuuluvat radiossa lähellä sinu Toinen radiojutuista koskee pakolaisten uudelleensijoittamista, kenet valitaan kiintiöpakolaiseksi, miksi ja miten? Ja viime sunnuntaina kävin Kampalan ainoassa homobaarissa, jossa myös syntyi kiinnostava juttu. 

En tiedä milloin jutut lähetetään, joten teidän pitää kuunnella Radio Vegan A17-uutismakasiiniohjelmaa joka päivä, jotta jutut eivät mene sivu suun. Toimii hyvin kielikylpynä! Sen lisäksi suomeksi kirjoittamani kolumni Kampalasta pitäisi ilmestyä seuraavassa Ulkopolitiikka-lehdessä.

Huhtikuun puolessa välissä riittää taas tekemistä, kun haastattelen ehdokkaita vuoden pakolaisnaiseksi Ugandassa. Silloin on luvassa matkoja pakolaisasutusalueille.

Mutta nyt on vuorossa kymmenen päivän loma! Huomenna ajetaan kohti Fort Portalia ja kraatterijärviä. Sen jälkeen matka jatkuu kohti Queen Elizabethin kansallispuistoa. Pääsiäisen jälkeen käydään muutaman päivän Ruandassa, ja kotiin Kampalaan mennään Lake Mburon kansallispuiston kautta. Jännää!

Hyvää pääsiäistä!