Usko, toivo, pakolaisuus

Kyangwalin pakolaisasutusalueella Länsi-Ugandassa uskonto on joka puolella läsnä. Aamulla kello 05.20 herään viereisen moskeijan rukoushuutoon (tai no, herään siihen, kun huutaja ensin yskäisee kovaääniseen), ja illalla noin puoli kahdeksalta kaiuttimista kajahtava iltarukoushuuto tarkoittaa, että jalat on peitettävä hyttysten tieltä.

Moni haastatteluni täällä on sisältänyt sanat ”jos jumala suo” ja päättynyt ”god bless you”:hun. Uskonnolla on muutenkin Afrikassa vahva rooli, mutta uskon, että pakolaiset tarrautuvat uskoon vielä kovemmin kuin muut. Toivottomuuden keskellä on helpottavaa ajatella, että jossain on joku joka huolehtii, joku jolla on minulle suunnitelma.

Tapasin sunnuntaiaamuna pastori Timothyn, joka vahvisti epäilykseni. Hän sanoi uskonnon olevan tärkeä koska se yhdistää ja tuo toivoa – toivoa, että jonain päivänä kotimaahan palaa rauha. Monella pakolaisella on pahoja traumoja ja he etsivät uskonnosta helpotusta pahalle ololleen. 

Timothy kertoi, että eri uskonnot myös tekevät yhteistyötä. Jos on orvoiksi jääneitä lapsia, joista ei yksi kirkko voi huolehtia, toinen uskonto tai kirkko saattaa auttaa.

Moni tulee Timothyn luo ja pyytää, että hän rukoilisi heidän puolestaan. Mutta eniten Timothy, kuten moni muukin, rukoilee, että pääsisi täältä pois. 35-vuotias mies on asunut täällä jo 17 vuotta ja ehtinyt nähdä kuuden lapsensa syntymän ja kahden kuoleman.

Vähän myöhemmin kävelin Timothyn kirkkoon. Noin kolmen tunnin jumalanpalvelus oli alkamassa. Pastori itse istui polvillaan kädet muovituolin päällä ja rukoili kovalla äänellä. Sanat kuitenkin hävisivät rumpujen äänelle. Rummutus yltyi, ihmiset tanssivat. Vieressä istuva kuiskasi minulle, että laulu kertoo siitä, miten meillä on vain yksi jumala, ja hän auttaa meitä.

Yhtäkkiä näin kaiken hidastetusti. Rummutus hävisi taustalle, tanssiliikkeet hidastuivat. Katsoin pastoria, joka nuoresta iästään huolimatta on kokenut niin paljon. Nähnyt vanhempiensa murhan ja todistanut vaimonsa raiskauksen. Nyt hän seisoi siinä seurakuntansa edessä ja hymyili liian suuressa puvussaan ja pellekenkiä muistuttavissa valtavissa kengissä. Katsoin pientä tyttöä, joka silmät kiinni lumoissaan lauloi ja toivoi rauhaa.

Silloin kyyneleet nousivat silmiini. Pyyhin ne nopeasti pois – en halunnut itkeä kirkossa sunnuntaina, kun seurakuntalaisilla on viikossa ilon hetki.

Kävelin takaisin toimistolle ja sain täpärästi Facebookin auki – netti toimi kerrankin. Äitini oli kommentoinut aivan muuta asiaa, mutta kirjoittanut Facebookiin Stig Dagermanin kauniin runon.

Jorden kan du inte göra om, stilla din häftiga själ.

Endast en sak kan du göra: en annan människa väl.

Detta är redan så mycket, att själva stjärnorna ler.

Siinä itku lopulta tuli. Mietin näitä rohkeita imisiä, jotka jaksavat herätä joka aamu ja taistella, löytää elämästään ilon hetkiä, käydä katsomassa leffoja illalla, rakastua. Olla ihmisiä. Elää kaikesta huolimatta.

Yöllä yhden aikaan heräsin hurrauksiin ja taputuksiin. Mistäköhän oli kyse? 

Sitten muistin – Afrikan mestaruusturnaus jalkapallossa päättyi sunnuntaina. Itsekin suurena jalkapallofanina ilahduin, kun kuulin, että täälläkin pystytään katsomaan futista. 

Iloisiin ääniin oli helppo nukahtaa.