Kolme vuotta orjana

Rose ottaa muovipussistaan siniset korolliset sandaalit, jotka hän huolellisesti laittaa jalkaan. Hän ei tiedä, että katson häntä. Muovipussiin hän sujauttaa eripariset varvastossut, joissa hän käveli kaupungin läpi varhain aamulla.

Rose on tullut Refugee Law Projectiin (RLP) kertoakseen kokemuksistaan. RLP on osittain Suomen Pakolaisavun rahoittama ja antaa pakolaisille sekä oikeudellista että psykososiaalista tukea. Täällä toimii tukiryhmiä muun muassa nuorille, kidutuksen uhreille, raiskatuille miehille, raiskatuille naisille sekä naisille, jotka ovat saaneet HIVin raiskauksen seurauksena.

Rosen ryhmä ”Women with Children Out of Rape”, eli naiset joilla on lapsia raiskauksen seurauksena, tapaa kerran viikossa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa. Yksi RLP:n sosiaalityöntekijöistä, Francis Okot Oyat, kertoo, että naisista, jotka hakevat apua, 50-60 prosenttia on raiskattu. Miehistä saman on kokenut 20 prosenttia avunhakijoista. Tämä on vain jäävuoren huippu.

Rose on erittäin laiha ja hänen hengityksensä haisee pahalle. Siinä haisee nälkä. Rose on pukeutunut parhaimpiinsa – siniseen kukkakuvioiseen mekkoon. Hän aloittaa hitaasti tarinansa kertomisen.

”Pääsin vihdoin pakenemaan vuonna 2007. Mutta aloitetaan alusta. Vuosi oli 2004. Asuin Pohjois-Kivussa, Kanyabayungassa, josta olin saanut töitä opettajana katolisessa sisäoppilaitoksessa. Olin opiskellut kaksi vuotta yliopistossa, mutta jouduin keskeyttämään opinnot kun isäni kuoli. Hän oli maksanut lukukausimaksuni.  Opetin englantia ja muita aineita yläasteella ja asuin kolmen lapseni kanssa koulussa. Tai kaksi lapsista olivat kuolleen sisareni, mutta pidin heistä huolta, koska minulla oli töitä.”

” He tulivat illalla, lokakuussa 2004. Kapinalliset. Olimme  syömässä illallista.  He sanoivat, että tarvitsevat vahvoja poikia kantamaan aseita. Sanoin, että nämähän ovat vain lapsia, antakaa heidän käydä koulua! Minne aiotte heidät viedä? He sanoivat ottavansa vahvimmat, isoimmat pojat. Sanoin, että ei käy. Silloin he ampuivat yhden pojista. Käskin heidän lopettaa. Puhutko vielä? yksi heistä kysyi. Sitten hän raiskasi minut, lasteni edessä, oppilaitteni edessä.”

”Sanoin selvä, ottakaa minut, jättäkää lapset. Mutta he ottivat minut ja valitsivat kymmenen suurikokoisinta poikaa. Lähdimme. Pimeällä ei tiedä minne on menossa, ei muista mistä on kulkenut. Mutta kapinalliset tuntevat viidakon jokaisen kolon. Asuimme keskellä tiheää metsää. He käyttivät minua kaikin tavoin hyväksi. Koska osasin englantia, toimin myös kääntäjänä. Olin heille tärkeä. Huutamisessa ei ollut järkeä, silloin he uhkasivat aseella.”

”Pian ymmärsin, että olin raskaana. Ensimmäinen raskauteni päättyi keisarinleikkaukseen, koska lääkäri totesi, etten voi synnyttää luonnollisesti. Sanoin kapinallisille, että tarvitsen lääkärin. Kun olin viimeisimmilläni raskaana, he veivät minut takaisin kylään, katoliseen kirkkoon. Pyysin pastoria auttamaan minua pakenemaan. Hän kieltäytyi, joka puolella oli vartijoita. Synnytyksen jälkeen en pystynyt kuukausiin nousemaan sängystä. Mutta sain nähdä lapseni. Kun kapinalliset tulivat hakemaan minut takaisin, sisareni tytär halusi tulla mukaani. En voinut sitä sallia, hehän tekivät minulla mitä halusivat, mitä he tekisivät tytölle? Mutta hän sanoi, että kuolee mieluummin kanssani viidakossa kun jää tänne ilman minua. Lähdimme.”

”Yhtenä yönä yritimme paeta. He saivat meidät kiinni ja uhkasivat tappaa, jos ikinä yrittäisimme vastaavaa. Kerran, kun yritin hiljaa liikkua poispäin, he saivat minut taas kiinni. Tällä kertaa selvisin, kun väitin etsiväni kassavanlehtiä illalliseksi. Yhtenä päivänä kapinalliset ilmoittivat, että olivat taas menossa polttamaan ja ryöstelemään läheistä kylää. Olin kauan teeskennellyt, että raskauden jälkeiset vaivat olivat pahempia, kun mitä ne oikeasti olivat. Esitin, etten pystynyt liikkumaan kunnolla. He jättivät meidät yksin, ilman vartijaa. Kun yö vaihtui aamuun eikä kapinallisia näkynyt missään, päätin, että nyt oli aika. Otin molemmat tyttäreni ja juoksimme tiheään viidakkoon. Joka äänestä säpsähdimme. Juoksimme ja juoksimme, lopulta törmäsimme mieheen.”

”Kuultuaan tarinamme mies totesi, että olimme päässeet pakenemaan varmaa kuolemaa. Hän auttoi meidät rajalle, jossa hän maksoi naiselle, jotta tämä veisi meidät Kampalaan. Kun pääsimme tänne ilmoitin poliisille ja kerroin, että olin asunut viidakossa kolme vuotta. Poliisi sanoi, ettei voi tehdä mitään. Nainen, jonka olimme tavanneet rajalla, otti meidät taloonsa asumaan. Huomasin kuitenkin pian, että hän oli prostituoitu. Hän pyysi minuakin myymään itseäni, mutta en pystynyt siihen. Olin ollut opettaja. Sitäpaitsi vuodet viidakossa olivat jättäneet jälkensä, näytin enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Ei kukaan haluaisi ostaa minulta. Mutta nainen sanoi, että ilman panostani, hän ei pystyisi pitämään meistä huolta. Ruokaan meni liikaa rahaa. Pyysin häntä viemään meidät katoliseen kirkkoon. Siellä tapasimme muita kongolaisia, jotkut säälivät minua ja antoivat saippuaa. Tapasin myös miehen, joka vuokrasi minulle pienen asunnon.”

”Aluksi sain rahaa pesemällä muiden pyykkiä. Huomasin kuitenkin pian, että ugandalaiset rakastavat ruokaa. He ovat aina syömässä, aamusta iltaan. Etenkin chapati (ohut vehnäleipä) ja pavut maistuvat heille. Chapatia en tuntenut ennen Ugandaan tuloani, joten opin tekemään sitä täällä. Nähtyäni, miten ugandalaiset keittävät papunsa tiesin voivani tehdä sen paremmin. Pian minulle tuli paljon asiakkaita maistamaan erikoisia chapateja ja papuja. Mutta menestykseni ei jäänyt isännöitsijältä huomaamatta. Pian he eivät antaneet asiakkaiden tulla porttien sisäpuolelle, missä pidin ruokakojuani. Talon asukkaat söivät ruokani, mutta eivät ikinä maksaneet. He olivat kateellisia. Nyt minulla ei ole töitä. Kukaan ei usko, että olen opiskellut yliopistossa. Enhän minä saanut viidakkoon mukaan todistuksiani. Kongossa olin joku, ja kuun lopussa sain palkkani. Nyt ei ole kuun loppua, on vain eloonjäämistä. ”

”Sain lopulta kuulla Refugee Law Projectista. Se antaa minulle toivoa. Mutta he antavat vain terapiaa, eikä sitä voi syödä. Tärkeintä on kuitenkin, että joku kuuntelee. Meitä on yli kuusikymmentä ryhmässä, eri maista. Somaliasta, Eritreasta, Etiopiasta, Etelä-Sudanista, Kongosta ja Ruandasta. Kun tapaamme, tulee tunne, ettei olekaan yksin, meitä on monta. Puhumme ongelmistamme ja jaamme kokemuksia ja miten niistä voi selvitä. Kun olen yksin, en tunne itseäni naiseksi. Minut raiskattiin lasteni ja oppilaiden edessä, menetin kaiken kunnioituksen, enkä voi sitä ikinä unohtaa.”

”Rakastan lapsiani yli kaiken. Mutta tekee kipeää, kun he kysyvät isistään. Sanoin, että isänne matkustelee. He kysyivät milloin hän tulee takaisin. Silloin sanoin, että isänne on taivaan isä, jumala. Jotta heidän ei tarvitsisi odottaa turhaan. Mutta on tuskallista nähdä, miten lapseni reagoivat, kun naapurin lapset huutavat isiään. Heillä ei ikinä ole ollut ketään, ketä kutsua isäksi. Kun minulla joskus on varaa koulumaksuihin ja lapset saavat hyviä tuloksia, minulla ei ole varaa ostaa heille makeisia. Silloin he mutisevat, että isä kyllä varmaan ostaisi.”

“En ole kuuteen vuoteen ollut miehen kanssa. Joskus mietin, olenko enää ihminen. Minulta on täysin hävinnyt kaikki tunteet ja halut. Hiuksenikin ovat kamalat ja hiusten pitäisi olla naisen kruunu. Olemme menettäneet niin paljon, kuinka saisimme sen takaisin?”