Milloin ne tunteet tulevat?

”No kun ei ole rahaa!” 25-vuotias Esther lähes huutaa, kun kysyn, mikä on vaikeinta pakolaiselle Kampalassa. Eikä ihmiset osta hänen laukkujaan. 

Nyt taloustieteiden kandidaatti Esther opettelee varvastossujen valmistusta, jotta saisi lisätienestiä sitä kautta. Toistaiseksi ryhmä ei ole saanut kenkien valmistuksesta voittoa, mutta Esther jatkaa sinnikkäästi.

Esther on minun ikäinen ja tuli Kongosta Ugandaan pari vuotta sitten. Hänen miehellänsä oli työpaikka paikallishallituksessa ja M23-kapinalliset halusivat käyttää häntä hyväkseen hänen korkean koulutuksensa takia.  Miehen koko perhe kidnapattiin ja mies ja Esther pakenivat yhdessä. Ugandassa syntyi poika, Josafat, yhdeksän kuukautta sitten. Esther pelkää, että jonain päivänä kidnappaajat kävelevät kadulla vastaan.

Aiemmin tapasin kongolaisia naisia, jotka olivat raiskauksen seurauksena saaneet hiv-tartunnan.  Tarinat olivat hirvittäviä. Yhden naisen mies oli tapettu samalla, kun hänet pakotettiin katsomaan vaimonsa raiskausta. 

Eräs mies kertoi, että hänen vaimonsa makaa nykyään vain apaattisena kotona, koska hänet raiskattiin niin monta kertaa, että sekä henkinen että ruumiillinen terveys petti.

Tapaan monta kertaa viikossa samantapaisia ihmisiä. Ihmisiä, joiden puolisot, vanhemmat, sisarukset tai perheet murhattiin. Joiden lapset raiskattiin. Joiden elämä vietiin käsistä juuri, kun se oli pääsemässä vauhtiin. Nyt korkeasti koulutetut yrittävät pärjätä pakolaisina Ugandassa, mikä ei ole helppoa, kun työttömyysprosentti on paikallistenkin keskuudessa valtava.

Minulla ei ole koulutusta kohdata traumatisoituja ihmisiä ja nälkäisiä lapsia, ja olen aina ollut epäterveellisen empaattinen. Nyt välillä pelkään itseäni. Missä tunteet ovat, missä itku? 

Miten voin pyytää, että pakolaiset muistelevat traumaattisia kokemuksiaan ja sitten menen vain kotiin, syön avokadon ja juon kylmän oluen? Miten kehtaan?

Olen varma, että jonain päivänä mitta tulee täyteen ja tunteet purskahtavat esiin. Välillä, kun tulen pitkän päivän jälkeen kotiin vain väsyttää. Väsyttää niin vietävästi, etten jaksaisi tehdä mitään.

Muistelen silmät, jotka toivoa täynnä luulevat, että valkoinen ihoni voisi pelastaa heidät. Kun tosiasia on, että yksilöiden tarinoiden kertominen ei auta heitä mitenkään tässä ja nyt. Ei anna heille rahaa, töitä tai ruokaa.

Mutta tarinoiden kertominen voi saada joidenkin ihmisten silmät auki Kongon konfliktin kauheudelle ja pitkällä tähtäimellä kohentaa tuhansien ihmisten elämää. Siksi en itke päivittäin ja siksihän minä toimittajaksi halusinkin.