Rose ottaa muovipussistaan siniset korolliset sandaalit,
jotka hän huolellisesti laittaa jalkaan. Hän ei tiedä, että katson häntä.
Muovipussiin hän sujauttaa eripariset varvastossut, joissa hän käveli kaupungin
läpi varhain aamulla.
Rose on tullut Refugee Law Projectiin (RLP) kertoakseen
kokemuksistaan. RLP on osittain Suomen Pakolaisavun rahoittama ja antaa
pakolaisille sekä oikeudellista että psykososiaalista tukea. Täällä toimii tukiryhmiä
muun muassa nuorille, kidutuksen uhreille, raiskatuille miehille, raiskatuille naisille sekä naisille,
jotka ovat saaneet HIVin raiskauksen seurauksena.
Rosen ryhmä ”Women with Children Out of Rape”, eli naiset
joilla on lapsia raiskauksen seurauksena, tapaa kerran viikossa Ugandan
pääkaupungissa Kampalassa. Yksi RLP:n sosiaalityöntekijöistä, Francis Okot
Oyat, kertoo, että naisista, jotka hakevat apua, 50-60 prosenttia on raiskattu.
Miehistä saman on kokenut 20 prosenttia avunhakijoista. Tämä on vain jäävuoren
huippu.
Rose on erittäin laiha ja hänen hengityksensä haisee pahalle.
Siinä haisee nälkä. Rose on pukeutunut parhaimpiinsa – siniseen kukkakuvioiseen
mekkoon. Hän aloittaa hitaasti tarinansa kertomisen.
”Pääsin vihdoin pakenemaan vuonna 2007. Mutta aloitetaan
alusta. Vuosi oli 2004. Asuin Pohjois-Kivussa, Kanyabayungassa, josta olin saanut
töitä opettajana katolisessa sisäoppilaitoksessa. Olin opiskellut kaksi vuotta
yliopistossa, mutta jouduin keskeyttämään opinnot kun isäni kuoli. Hän oli
maksanut lukukausimaksuni. Opetin
englantia ja muita aineita yläasteella ja asuin kolmen lapseni kanssa koulussa.
Tai kaksi lapsista olivat kuolleen sisareni, mutta pidin heistä huolta, koska
minulla oli töitä.”
” He tulivat illalla, lokakuussa 2004. Kapinalliset. Olimme syömässä illallista. He sanoivat, että tarvitsevat vahvoja poikia
kantamaan aseita. Sanoin, että nämähän ovat vain lapsia, antakaa heidän käydä
koulua! Minne aiotte heidät viedä? He sanoivat ottavansa vahvimmat, isoimmat
pojat. Sanoin, että ei käy. Silloin he ampuivat yhden pojista. Käskin heidän
lopettaa. Puhutko vielä? yksi heistä kysyi. Sitten hän raiskasi minut, lasteni
edessä, oppilaitteni edessä.”
”Sanoin selvä, ottakaa minut, jättäkää lapset. Mutta he
ottivat minut ja valitsivat kymmenen suurikokoisinta poikaa. Lähdimme. Pimeällä
ei tiedä minne on menossa, ei muista mistä on kulkenut. Mutta kapinalliset
tuntevat viidakon jokaisen kolon. Asuimme keskellä tiheää metsää. He käyttivät
minua kaikin tavoin hyväksi. Koska osasin englantia, toimin myös kääntäjänä. Olin
heille tärkeä. Huutamisessa ei ollut järkeä, silloin he uhkasivat aseella.”
”Pian ymmärsin, että olin raskaana. Ensimmäinen raskauteni
päättyi keisarinleikkaukseen, koska lääkäri totesi, etten voi synnyttää
luonnollisesti. Sanoin kapinallisille, että tarvitsen lääkärin. Kun olin
viimeisimmilläni raskaana, he veivät minut takaisin kylään, katoliseen
kirkkoon. Pyysin pastoria auttamaan minua pakenemaan. Hän kieltäytyi, joka
puolella oli vartijoita. Synnytyksen jälkeen en pystynyt kuukausiin nousemaan
sängystä. Mutta sain nähdä lapseni. Kun kapinalliset tulivat hakemaan minut
takaisin, sisareni tytär halusi tulla mukaani. En voinut sitä sallia, hehän
tekivät minulla mitä halusivat, mitä he tekisivät tytölle? Mutta hän sanoi,
että kuolee mieluummin kanssani viidakossa kun jää tänne ilman minua.
Lähdimme.”
”Yhtenä yönä yritimme paeta. He saivat meidät kiinni ja
uhkasivat tappaa, jos ikinä yrittäisimme vastaavaa. Kerran, kun yritin hiljaa
liikkua poispäin, he saivat minut taas kiinni. Tällä kertaa selvisin, kun
väitin etsiväni kassavanlehtiä illalliseksi. Yhtenä päivänä kapinalliset
ilmoittivat, että olivat taas menossa polttamaan ja ryöstelemään läheistä
kylää. Olin kauan teeskennellyt, että raskauden jälkeiset vaivat olivat
pahempia, kun mitä ne oikeasti olivat. Esitin, etten pystynyt liikkumaan
kunnolla. He jättivät meidät yksin, ilman vartijaa. Kun yö vaihtui aamuun eikä
kapinallisia näkynyt missään, päätin, että nyt oli aika. Otin molemmat
tyttäreni ja juoksimme tiheään viidakkoon. Joka äänestä säpsähdimme. Juoksimme ja
juoksimme, lopulta törmäsimme mieheen.”
”Kuultuaan tarinamme mies totesi, että olimme päässeet
pakenemaan varmaa kuolemaa. Hän auttoi meidät rajalle, jossa hän maksoi
naiselle, jotta tämä veisi meidät Kampalaan. Kun pääsimme tänne ilmoitin
poliisille ja kerroin, että olin asunut viidakossa kolme vuotta. Poliisi sanoi,
ettei voi tehdä mitään. Nainen, jonka olimme tavanneet rajalla, otti meidät
taloonsa asumaan. Huomasin kuitenkin pian, että hän oli prostituoitu. Hän pyysi
minuakin myymään itseäni, mutta en pystynyt siihen. Olin ollut opettaja.
Sitäpaitsi vuodet viidakossa olivat jättäneet jälkensä, näytin enemmän
eläimeltä kuin ihmiseltä. Ei kukaan haluaisi ostaa minulta. Mutta nainen sanoi,
että ilman panostani, hän ei pystyisi pitämään meistä huolta. Ruokaan meni
liikaa rahaa. Pyysin häntä viemään meidät katoliseen kirkkoon. Siellä tapasimme
muita kongolaisia, jotkut säälivät minua ja antoivat saippuaa. Tapasin myös
miehen, joka vuokrasi minulle pienen asunnon.”
”Aluksi sain rahaa pesemällä muiden pyykkiä. Huomasin
kuitenkin pian, että ugandalaiset rakastavat ruokaa. He ovat aina syömässä,
aamusta iltaan. Etenkin chapati (ohut vehnäleipä) ja pavut maistuvat heille.
Chapatia en tuntenut ennen Ugandaan tuloani, joten opin tekemään sitä täällä.
Nähtyäni, miten ugandalaiset keittävät papunsa tiesin voivani tehdä sen
paremmin. Pian minulle tuli paljon asiakkaita maistamaan erikoisia chapateja ja
papuja. Mutta menestykseni ei jäänyt isännöitsijältä huomaamatta. Pian he eivät
antaneet asiakkaiden tulla porttien sisäpuolelle, missä pidin ruokakojuani.
Talon asukkaat söivät ruokani, mutta eivät ikinä maksaneet. He olivat kateellisia.
Nyt minulla ei ole töitä. Kukaan ei usko, että olen opiskellut yliopistossa.
Enhän minä saanut viidakkoon mukaan todistuksiani. Kongossa olin joku, ja kuun
lopussa sain palkkani. Nyt ei ole kuun loppua, on vain eloonjäämistä. ”
”Sain lopulta kuulla Refugee Law Projectista. Se antaa
minulle toivoa. Mutta he antavat vain terapiaa, eikä sitä voi syödä. Tärkeintä
on kuitenkin, että joku kuuntelee. Meitä on yli kuusikymmentä ryhmässä, eri
maista. Somaliasta, Eritreasta, Etiopiasta, Etelä-Sudanista, Kongosta ja
Ruandasta. Kun tapaamme, tulee tunne, ettei olekaan yksin, meitä on monta.
Puhumme ongelmistamme ja jaamme kokemuksia ja miten niistä voi selvitä. Kun
olen yksin, en tunne itseäni naiseksi. Minut raiskattiin lasteni ja oppilaiden
edessä, menetin kaiken kunnioituksen, enkä voi sitä ikinä unohtaa.”
”Rakastan lapsiani yli kaiken. Mutta tekee kipeää, kun he
kysyvät isistään. Sanoin, että isänne matkustelee. He kysyivät milloin hän
tulee takaisin. Silloin sanoin, että isänne on taivaan isä, jumala. Jotta
heidän ei tarvitsisi odottaa turhaan. Mutta on tuskallista nähdä, miten lapseni
reagoivat, kun naapurin lapset huutavat isiään. Heillä ei ikinä ole ollut
ketään, ketä kutsua isäksi. Kun minulla joskus on varaa koulumaksuihin ja
lapset saavat hyviä tuloksia, minulla ei ole varaa ostaa heille makeisia. Silloin
he mutisevat, että isä kyllä varmaan ostaisi.”
“En ole kuuteen vuoteen ollut miehen kanssa. Joskus mietin,
olenko enää ihminen. Minulta on täysin hävinnyt kaikki tunteet ja halut.
Hiuksenikin ovat kamalat ja hiusten pitäisi olla naisen kruunu. Olemme menettäneet niin paljon,
kuinka saisimme sen takaisin?”
