Milloin ne tunteet tulevat?

”No kun ei ole rahaa!” 25-vuotias Esther lähes huutaa, kun kysyn, mikä on vaikeinta pakolaiselle Kampalassa. Eikä ihmiset osta hänen laukkujaan. 

Nyt taloustieteiden kandidaatti Esther opettelee varvastossujen valmistusta, jotta saisi lisätienestiä sitä kautta. Toistaiseksi ryhmä ei ole saanut kenkien valmistuksesta voittoa, mutta Esther jatkaa sinnikkäästi.

Esther on minun ikäinen ja tuli Kongosta Ugandaan pari vuotta sitten. Hänen miehellänsä oli työpaikka paikallishallituksessa ja M23-kapinalliset halusivat käyttää häntä hyväkseen hänen korkean koulutuksensa takia.  Miehen koko perhe kidnapattiin ja mies ja Esther pakenivat yhdessä. Ugandassa syntyi poika, Josafat, yhdeksän kuukautta sitten. Esther pelkää, että jonain päivänä kidnappaajat kävelevät kadulla vastaan.

Aiemmin tapasin kongolaisia naisia, jotka olivat raiskauksen seurauksena saaneet hiv-tartunnan.  Tarinat olivat hirvittäviä. Yhden naisen mies oli tapettu samalla, kun hänet pakotettiin katsomaan vaimonsa raiskausta. 

Eräs mies kertoi, että hänen vaimonsa makaa nykyään vain apaattisena kotona, koska hänet raiskattiin niin monta kertaa, että sekä henkinen että ruumiillinen terveys petti.

Tapaan monta kertaa viikossa samantapaisia ihmisiä. Ihmisiä, joiden puolisot, vanhemmat, sisarukset tai perheet murhattiin. Joiden lapset raiskattiin. Joiden elämä vietiin käsistä juuri, kun se oli pääsemässä vauhtiin. Nyt korkeasti koulutetut yrittävät pärjätä pakolaisina Ugandassa, mikä ei ole helppoa, kun työttömyysprosentti on paikallistenkin keskuudessa valtava.

Minulla ei ole koulutusta kohdata traumatisoituja ihmisiä ja nälkäisiä lapsia, ja olen aina ollut epäterveellisen empaattinen. Nyt välillä pelkään itseäni. Missä tunteet ovat, missä itku? 

Miten voin pyytää, että pakolaiset muistelevat traumaattisia kokemuksiaan ja sitten menen vain kotiin, syön avokadon ja juon kylmän oluen? Miten kehtaan?

Olen varma, että jonain päivänä mitta tulee täyteen ja tunteet purskahtavat esiin. Välillä, kun tulen pitkän päivän jälkeen kotiin vain väsyttää. Väsyttää niin vietävästi, etten jaksaisi tehdä mitään.

Muistelen silmät, jotka toivoa täynnä luulevat, että valkoinen ihoni voisi pelastaa heidät. Kun tosiasia on, että yksilöiden tarinoiden kertominen ei auta heitä mitenkään tässä ja nyt. Ei anna heille rahaa, töitä tai ruokaa.

Mutta tarinoiden kertominen voi saada joidenkin ihmisten silmät auki Kongon konfliktin kauheudelle ja pitkällä tähtäimellä kohentaa tuhansien ihmisten elämää. Siksi en itke päivittäin ja siksihän minä toimittajaksi halusinkin.

African Time

Kova kaukokaipuu jäi päälle, kun muutama vuosi sitten hyvästelin Tansanian suurimman kaupungin Dar es Salaamin. Olin asunut siellä muutaman kuukauden, ja palattuani Suomeen olen kaivannut takaisin Afrikkaan.

Täällä Ugandassa paljon on niin kuin muistinkin. Heinäsirkkojen surinasta täyttyvät trooppiset yöt, kylmä olut ja lantioita liikuttamaan houkutteleva musiikki sekä tietysti mukavat ihmiset.

Mutta toissa päivänä vähemmän innostavat muistot palasivat mieleen. Muistin kahden tunnin odottelun yliopiston aulassa Darissa, kun olin tullut haastattelemaan professoria. Puolitoista tuntia hitaasti tyhjenevän limsapullon ääressä kahvilassa odottamassa haastateltavaa, joka sentään oli ilmoittanut olevansa myöhässä ja pahoitellut asiaa.

Eilen Pakolaisavun yhteistyökumppanin Refugee Law Projectin toimistolla suomalainen kärsimättömyys joutui taas jäähylle, kun lähdin tapaamaan HIV-positiivisten naisten traumaryhmää.

Ryhmän piti tavata klo 14.20, ja minut laitettiin klo 14.10 odottamaan kirjastoon.

Kun kello näytti 14.25 ja olin lukenut kaikkien kirjaselkien tekstit läpi, nousin ja menin taas vastaanotolle. Darissa jo pari kuukautta asunut Liselott olisi puistellut päätään ja kuiskannut vierustoverille, että katso nyt tuota mzungua.

”Tulin siis tapaamaan ryhmää, jonka sessio on jo alkanut!” yritin kiihkeästi selittää vastaanottovirkailijoille. Silloin takaa kuului lempeä ääni, ja nuori mies nimeltään Francis kertoi olevansa vastuussa oleva sosiaalityöntekijä ja lupasi viedä minut ryhmän luo, kunhan kaikki ryhmäläiset saapuisivat paikalle.

Francis osoitti minut takaisin kirjaston muovituolille, jossa tuijotin hölmistyneenä pölyistä lattiaa mielikuvituksellinen häntä koipien välissä. Nyt pitää hengittää, rentoutua ja omaksua afrikkalainen ajankäsitys. Kyllä se ryhmä vielä sieltä tulee.

Kello 14.47 (kyllä, kirjoitin muistiin) ajattelin, että oikeasti hei, missä ne nyt viipyy. Kello 14.58 olin laskenut ysin kertotaulun läpi sekä etu- että takaperin ja tuskanhiki puski pintaan.  

15.03 totesin muistavani vielä kaikki Suomen kielen sijamuodot. Kello 15.08 olin juuri siirtymässä swahilin konkordijärjestelmää kertaamaan, mutta onnekseni Francis tuli pelastamaan.

Kun pari tuntia myöhemmin lähdin toimistolta naisten kertomusten kanssa, kärsimättömyys oli viimeinen asia mielessä.

Pakolaisuuden monet kasvot

Viime viikolla tuli käteltyä niin monen ihmisen kanssa, että jostain tarttui mukaan flunssa. Tai sitten se johtuu Kampalan kamalasta pölytilanteesta – täällä satoi viimeksi joulun tienoilla.

Kävimme Pakolaisavun Kampalan-projektin päällikön Irenen kanssa yhden yhteistyökumppanimme vuosittaisessa juhlassa. 

Soccer Without Borders-järjestö opettaa pakolaisille englantia ja elämäntaitoja muun muassa jalkapallon kautta, ja kekkereissä pakolaislapset esittivät pieniä näytelmiä ja tanssinumeroita koulutuksen tärkeydestä.

Kun saavuimme paikalle, Irene sanoi huvittuneena, etteivät nämä tytöt kyllä näytä pakolaisilta kampauksineen ja muovikoruineen. Mutta miltä pakolainen näyttää? Viime aikoina uutisissa on ollut lähinnä kuvia syyrialaisista pakolaisista, ja mieleen tulee ehkä nälkäinen, kylmissään oleva jesidityttö surullisine silmineen, joka on paennut Isiksen hirmuvaltaa. Mutta pakolaisia on monenlaisia.

Soccer Without Bordersin Kampalan-päällikkö on 24-vuotias Olivier ja hän on pakolainen. Miestä voisi parhaiten kuvata sanalla "cool". Kengät ovat tyylikkäät, farkut muodikkaat ja kireä paita paljastaa kapean mutta lihaksikkaan vartalon. Mutta ennen kaikkea Olivier on erittäin herttainen ja mukava.

Kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuva mies pakeni pienenä Rwandasta vuonna 1994, kun kansanmurhaajat riehuivat pahimmillaan. Perhe, jossa äiti on ugandalainen ja isä kongolainen, pakeni Kongoon. He eivät ehtineet asua montaa vuotta isänmaassa ennen kuin sota saapui sinnekin, ja pakomatka jatkui Ugandaan.

17-vuotiaana Olivier oli mukana perustamassa järjestön Kampalan-haaran, ja sillä tiellä hän edelleen on.

Kassim on töissä Pakolaisavun resurssikeskuksessa Kampalassa, jonne pakolaiset voivat tulla lukemaan kirjoja ja surffaamaan netissä. 26-vuotias Kassim pakeni Kongosta pikkuveljensä kanssa vuonna 2008 ja puhui silloin vain ranskaa ja swahilia. Kielitaidot ovat tulleet tarpeen resurssikeskuksessa, sillä monet pakolaiset eivät vielä osaa englantia, ja toimiston muut työntekijät puhuvat lähinnä sitä ja lugandaa.

Kassimin isä työskenteli Goman yliopistossa historian professorina. Kun kapinalliset valtasivat kaupungin, isä vangittiin kolmesti ja joutui kidutetuksi. Kassim kertoo olleensa koulussa kun lähelle hyökättiin. Heidän käskettiin juosta. Kassim otti pikkuveljensä kädestä kiinni ja lähti ihmismassan perään. 

He kävelivät 42 kilometriä putkeen. Lopulta he pääsivät Ugandan puolelle.

Kassimin kädessä loistaa iphonekello ja sormea koristaa korea sormus. Kun kyselen niistä, Kassim nauraa. Halpaa krääsäähän se on, kiinalaisten tekemiä kopioita.

Kassim oli ollut luokkansa priimus Kongossa ja oppi nopeasti englantia, minkä ansiosta hänestä tuli nopeasti osa ugandalaista yhteiskuntaa. Sen jälkeen Kassim rupesi auttamaan muita pakolaisia. Hänen mukaansa suurin ongelma Kampalan kaupunkipakolaisilla on, että moni luulee pääsevänsä Yhdysvaltoihin, Kanadaan tai muihin länsimaihin, missä ehkä sukulaiset jo asuvat. 

Sitten he huomaavat asuneensa Kampalan slummissa jo kymmenen vuotta, eivätkä vieläkään osaa englantia tai pysty elättämään itsensä ja perheensä. 

Siinä unlemaa odotellessa elämä on mennyt sivu suun.

Loppukevennykseksi vielä näyttöä kongolaisten tanssitaidoista.

Punaista hiekkaa ja äänekkäitä naapureita

”Sudanilaiset ovat rikkaita ja äänekkäitä. Heitä asuu kymmenittäin isoissa taloissa ja he ajavat kalliita autoja. Somalialaiset ovat pidättyväistä porukkaa eivätkä he juuri ole muiden kanssa tekemisissä. Kongolaiset taas muistuttavat ugandalaisia, mutta kielimuuri on heille ongelma.”

Tämän olen oppinut ensimmäisenä viikkonani Pakolaisavun Etvo-vapaaehtoisena. Sen perusteella naapurini ovat varmaan sudanilaisia, niin paljon meteliä he pitävät iltaisin.

Tehokkaalle suomalaiselle työnteko täällä voi aluksi tuntua tökkivältä. Olen työskennellyt uutistoimittajana niin kauan, että tunnen itseni tehottomaksi, kun en kirjoita vähintään yhtä juttua päivässä. Toisaalta juuri siksi kaipasinkin vaihtelua, aikaa itselleni ja ajatuksilleni ja hidasta työntekoa. Se vaatii näköjään totuttelemista.

Maanantaina kävin tutustumassa Pakolaisavun kaupunkipakolaisten toimnitaan täällä Kampalassa, mutta suuri osa ryhmistä oli vasta palailemassa joululomiltaan. Uusi ystäväni totesi, että hänen toimistonsa End of the year -juhla pidettiin 9. tammikuuta, mikä kuvaa ajankulkua täällä hyvin.

Yllä oleviin stereotypioihin voisi siis lisätä pari lausetta.

”Ugandalaiset ovat rentoa porukkaa, jotka tykkäävät lomailusta vähän liiankin paljon. Suomalaiset taas ovat kärsimättömiä, eivätkä osaa ottaa rennosti. Vastahan palailtiin joululomilta!”

Mutta kun mittari näyttää kolmeakymmentä ja punainen hiekka pöllyää, ei vaan voi olla kiire minnekään. Joten tänään pidin parin tunnin lounastauon, ja tuntuu siltä, ettei hitaaseen menoon ole vaikea tottua  Paluu suomalaiseen arkeen puolen vuoden päästä lienee vaikeampaa.

Kaikki eivät kuitenkaan lomailleet. Kongolaispakolaisten
säästö- ja lainaryhmä tapasi maanantaina.

Pakolaislapset opiskelivat englantia. Koulut alkaa helmikuussa,
ja luokan parhaat pääsevät Pakolaisavun kustantamana kouluun.