Kateus piinaa pakolaisia

Jean uuden talonsa ulkopuolella

Pakolaisasutusalueilla oleskeltuani olen huomannut erään inhottavan asian: menestyvistä pakolaisista ei pidetä.

Haastattelin kongolaista Jean DeDieuta ryhmänjohtajan ominaisuudessa. Haastattelun edetessä ilmeni, että hän oli juuri perheineen muuttanut – koska joku naapureista oli yrittänyt myrkyttää hänet. Ensimmäisen kerran jälkeen hän vain jatkoi elämäänsä normaalisti, mutta seuraavan kerran hänen vaimonsakin sai osakseen myrkkyä ja Jean päätti muuttaa suojellakseen perhettään. 

Ennen myrkytystapausta hänen talonsa oli myös poltettu maan tasalle. Kateuden kohteena saattoi olla Jeanin uusi aurinkopaneeli, jonka avulla hän pystyi tarjoamaan kännykänlatauspalveluja yhteisölleen pientä maksua vastaan.

Kun sain kuulla Jeanin kokemuksista, haastattelun järjestäminen hänen kotonaan alkoi mietityttää. 

Kysyessäni, miten uudet naapurit olivat ottaneet hänet vastaan, hän totesi, ettei vielä oikein tiedä miten he suhtautuvat häneen. Jos olisin tiennyt tästä, olisin tehnyt haastattelun muualla. Miten naapurit katsovat häntä, kun hän ensin on kateuden takia muuttanut ja sen jälkeen valkoinen ihminen (pakolaisille usein rahan ja vallan merkki) tulee hänen kotiinsa ja antaa hänelle huomiota?

Valitettavasti Jean ei ole yksin. Olen kuullut muiltakin talojen polttamisista. Eräs somalialainen nainen, joka on ottanut tehtäväkseen valistaa tyttöjen sukupuolilelinten silpomisen vaaroista, joutui myös murhapolttoyrityksen kohteeksi. Onneksi aikomus ei onnistunut. (Vaikka siinä ei liennyt kateellisuus motiivina). 

Nuori tyttö Rachel, joka on ainoana naisena yhteisössään oppinut englantia, joutuu kielitaitonsa takia syrjityksi. Ja kongolaisen Robertin kanala poltettiin, koska hänen kanabisneksensä kukoisti.

Kohta täällä Ugandassa, kuten Suomessakin, Pakolaisapu valitsee vuoden pakolaisnaisen. Tänä vuonna teemana on ympäristö, eli haussa on nainen, joka on tehnyt pitkään työtä ympäristön hyväksi pakolaisasutusalueilla tai kaupunkipakolaisten keskuudessa täällä Kampalassa. Tarkoituksena on, että tämä nainen voisi olla muille esimerkki ja inspiraation lähde. Monissa nominaatioissa onkin lukenut, että nainen on inspiroinut yhteisöään tekemään enemmän ympäristön puolesta.

Toivottavasti pakolaisnaisen valinta antaa yhteisölle aihetta ylpeyteen, ja toivon mukaan nimitys tuo pinnalle enemmän ihailua kuin kateutta. se voi myös toimia esimerkkinä muille, että kateus ei kannata, vaan menestyvistä naapureista kannattaa olla

Mikä pakolaisasutusalue?

Sana pakolaisleiri tuo länsimaissa usein mieleen horisontin taakse levittäytyvät telttakylät, joissa asuu tuhansia ihmisiä ja joissa kuollaan nälkään ja koleraan. Vaikka se voi usein olla totta, suuri osa maailman pakolaisista asuu pakolaisasutusalueilla. Mutta mikä oikeastaan erottaa leirin ja asutusalueen? Missä vaiheessa leiristä tulee asutusalue?

Auringonlasku Kyangwalissa

Olen nyt käynyt kahdella pakolaisasutusalueella (vastaava ministeriö Office of the Prime Minister täällä Ugandassa on erittäin tarkka, ettei näitä kutsuta leireiksi). Vaikka moni asia oli alueilla samanlaisia, myös eroja oli paljon.

Ensinnäkin ruoka. Kyangwalin pakolaisasutusalueella Albertjärven rannalla valinnanvaraa ei ollut paljon, joten minä söin riisiä ja kalaa tai papuja yhdeksän päivää putkeen. Vaikka ruoka olikin hyvää, siihen lopulta kyllästyi. (Toisaalta Kyangwalin projektipäällikkö Tonny, joka asuu suurimman osan ajastaan toimistolla, syö samaisen annoksen, riisiä ja kalaa tai kanaa tai papuja, kaksi kertaa päivässä.)

Nakivalen pakolaisasutusalueella Tansanian rajan tuntumassa valinnanvaraa oli enemmän. Pakolaisavun toimisto sijaitsee lähellä ”Ethiopian Villagea”, jossa 72 000 asukkaan pakolaisasutusalueen noin 500 etiopialaista pakolaista asuu.   Moni heistä ovat korkeasti koulutettuja poliittisia pakolaisia. Siellä oli etiopialainen pieni ravintola, josta sai aivan mainiota etiopialaista ruokaa. Annos maksoi vaatimattomat 1,5 euroa, mikä on suurimmalle osalle - myös alueen työntekijöille - liikaa. Olen Kampalassa syönyt etiopialaista muutaman kerran, mutta asutusalueen ruoka otti selvästi kirkkaimman mitalin.

Abdulkarimin etiopialainen ruoka Nakivalessa

Nakivalessa oli myös erillinen aidattu alue, jossa periaatteessa vain järjestöjen työntekijät saivat olla. (Jos pakolaiset halusivat päästä alueelle he pystyivät toki vain marssimaan sisään). Täällä oli oma pieni ”kanttiini”, jossa illalla pystyi syömään ranskalaisia ja juomaan muutaman oluen korttipelin lomassa. Joka torstai työntekijöillä on oma virkistysilta, jossa afrikkalaiset lantiot liikkuvat DJ:n musiikin tahtiin. Ei ehkä ensimmäinen mielikuva, joka tulee pakolaisasutusalue-sanasta mieleen.

Kanttiinin vieressä, piikilangalla somistetun aidan takana, sijaitsee iso jalkapallokenttä, jossa on oikeat maalit. Siellä pelataan jalkapalloa lähes joka ilta. Nakivalessa on kuusi joukkuetta: New Congo, Old Congo, Ethiopia, Somalia, Rwanda ja Staff Team. Työntekijäjengi saa lähes aina turpiinsa, kertoo Pakolaisavun työntekijä Paul. Pakolaisjengit kun treenaavat päivittäin – eihän siellä muuta tekemistä ole. Järjestöt ovat lahjoittaneet heille peliasut sekä muut varusteet, ja otteluita tulee katsomaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä, jos on tärkeä ottelu kyseessä. (Kun seisomme Paulin kanssa kentän laidalla eteemme tulee mies, joka kertoo olevansa pastori ja aikovansa tehdä itsemurhan, jos New Congo ei voita tätä ottelua. Mies vaikutti onneksi(?) olevan tilassa, jossa päästää mitä tahansa suustaan.)

New Congo vastaan Rwanda Nakivalen pakolaisasutusalueella.

Jalkapallokentän vieressä sijaitsee kaupunginosa New Congo. Siellä pienet kaupat somistavat pölyisen tien laitaa ja jos rahaa löytyy, voi ostaa naposteltavaa, hedelmiä, virvoitusjuomia ja puheaikaa kännykkään. Kauempana kuuluu Etiopialaisen kylän moskeijan jokailtaiset allahu akbarit, ja koulu-univormuihin sonnustautuneet lapset juoksevat tietä pitkin ja huutavat ohimennen How are you:t mzungulle.  

Mutta sekä Nakivalessa että Kyangwalissa on toisenkinlainen arki. Siellä isät upottavat turhautumisensa perheen viimeisillä rahoilla ostettuun banaanipontikkaan ja savimajan ulkopuolella istuvat likaiset lasisilmäiset lapset turvonneine vatsoineen tuijottavat väsyneesti ohikiitäviä moottoripyöriä. Illan tullen vaimo pahoinpidellään, kun saippuaa ja suolaa ei ole. Kuukausittaiseen ruokajakeluun on vielä viikko, mutta pavut ja maissi ovat jo päässeet loppumaan.

Eli mikä erottaa leirin ja asutusalueen? Asutusalueella ihmiset ovat asuneet jo niin kauan, että moni järjestö on lähtenyt ja ihmiset ovat itse ruvenneet järjestäytymään. Media ei ole vuosiin ollut kiinnostunut asutusalueen tilanteesta tai ihmisten kohtaloista. Ruoka-apua on vähennetty, pakolaiset viljelevät maata ja lapset voivat käydä koulua – jos perheellä on siihen varaa.

Mutta ihmiset sekä leirillä että asutusalueella ovat kaukana kotoa, ovat paenneet sotaa, eivätkä uskalla lähteä takaisin kotimaahansa. Sekä leireillä että asutusalueilla kuollaan malariaan ja ripuliin. Eräille se on vielä uutta ja kauheaa, mutta maailman silmät katsovat heidän suuntaansa. Toisille se on jo rutiinia ja arkea mediavarjossa. Mutta se on yhtälailla vieraassa paikassa asumista ja rauhan perään muuttamista ilman tietoa, milloin pääsee kotiin, missä koti edes on tai mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Joskus huomaa ostaneensa pakolaisasutusalueella öhh, sieniteetä??

Laiva on lastattu - kuka pääsee mukaan?

Kongolaiset veljekset Emile ja Raphael Nakivalen pakolaisasutusalueella ovat rakentaneet laivan.

Nuoret pakolaisveljekset yrittävät taiteen ja musiikin kautta purkaa omaa pahaa oloaan.

The Immigration Ship symbolisoi Euroopan Unionia. Laivassa on kaikki mukavuudet - ravintola, koriskenttä, biljardipöytä ja yökerho… Mutta laivan ainoat ihmiset ovat vartijat, jotka työntävät laivaan pyrkiviä pakolaisia takaisin veteen.

The Immigration Ship on kunnianosoitus kaikille nuorille afrikkalaisille pakolaisille, joiden matka kohti parempaa elämää päättyi Välimeren suolaiseen veteen.