Hyvästi Kampala

Olen kamalan huono hyvästelemään. Ja kamalan hyvä itkemään, jos liikutun. Se ei ole mikään hyvä yhdistelmä.

Ystäväni häissä kukaan ei sanonut “hyvä puhe!” tai “kaunis mekko!” vaan sain kuulla, että “kylläpä sinä itket paljon”. Kaikki sen näkivät, koska seisoin kaasona seremonian aikana hääparin vieressä.

Tunnen aina nopeasti itseni kotoisaksi uusissa paikoissa, mikä on sopeutumisen kannalta hyvä asia, lähtemisen kannalta huono.

Lauantaina olin pyytänyt parhaita kavereitani juhlimaan vakiobaariimme, jossa pari ystäväämme esiintyi myöhemmin illalla. Siellä nappasin tultuani pahaa aavistamatta kaverin tarjoaman pizzapalan lautaselta. Neljä tuntia myöhemmin jouduin ruokamyrkytyksen kourissa lähtemään pikaisesti kotiin. Yön vietin tanssilattian sijaan vessanlattialla. Toisaalta ruokamyrkytys tuli sopivasti, koska säästyin itkuisilta hyvästeiltä.

Eilen illalla, kun tulin bodabodalla kotiin illallisen jälkeen yritin tuntea kaupungin joka solussani. Lempikohtani kotimatkalla on alamäki, jossa menee lujaa ja kaupungin valopilkulliset kukkulat näkyvät joka puolella. Suljin silmäni, nautin vauhdista ja hengitin ahnaasti kaupungin saasteista ilmaa. Vilkutin Habibille, jolta olen monta kertaa ostanut grillattua kanaa yömyöhään kotimatkalla.

Tänään hyvästelin työkaverini. Sain kakkua ja kahvia toimistolla ja tarjosin heille Fazerin suklaata. Lähtiessäni en pystynyt sanomaan paljon. Duncan, autokuskimme, joka on ollut tukenani jokaisessa asiassa, oli viimeinen jonossa.

“Tulee ikävä.” En saanut muuta suustani. Itkuhan siinä tuli.

Tänään illalla minun pitää hyvästellä kämppikseni. Siitä tulee vieläkin vaikeampaa. Hänestä on tullut minulle kuin veli.

Onneksi minun ei vielä tarvitse sanoa hyvästit Ugandalle. Jäljellä on vielä kaksi viikkoa reissaamista ennen kuin matkaan takaisin Suomeen.

Kuten viisas Rauli Virtanen kirjoittaa Reissukirjassaan:

"Tällaisessa matkailussa kolme neljästä matkalaukkuvaiheesta voi olla kärsimystä. Vain saapuminen määränpäähän on yleensä mielialaa nostattavaa. Sen sijaan lähteminen kotoa, lähteminen määränpäästä ja paluu kotiin syövät miestä, kuten on ollut tapana sanoa."

Odotan kuitenkin kotiinpaluuta. Nähdään kohta, Suomen kesä!

"Olemme Afrikan lapsia"

Olen todennut sen aikaisemminkin, mutta sitä ei voi sanoa tarpeeksi usein: kongolaiset osaavat tanssia!

Eilen oli surullisempi tarina, tänään julkaisen teille videon Suomen Pakolaisavun nuorisotoiminnasta.

YK:n pakolaisjärjestön Afrikantoimiston johtaja toteaa Foreign Policyn artikkelissa, että rahoituksen puute johtaa siihen, että etenkin nuoret pakolaiset Afrikassa yrittävät päästä vaarallisten reittien kautta Eurooppaan. Nälkä, sairaudet ja merkityksetön elämä ajaa nuorison helpommin ääriliikkeiden joukkoihin.

Pakolaisapu tukee nuorisotoimintaa Nakivalen pakolaisasutusalueella Ugandassa. Tanssi-, taide- ja musiikkikoulutus antaa nuorille tekemistä, merkitystä elämään sekä mahdollisuuden työstää traumaa taiteen kautta.

Nuoret laulavat kotimaastaan, kokemuksistaan ja suruistaan.

"Tulemme saamaan rauhaa ja vapautta Afrikkaan, olemme Afrikan lapsia" he laulavat viimeisessä laulussa.

Kolme vuotta orjana

Rose ottaa muovipussistaan siniset korolliset sandaalit, jotka hän huolellisesti laittaa jalkaan. Hän ei tiedä, että katson häntä. Muovipussiin hän sujauttaa eripariset varvastossut, joissa hän käveli kaupungin läpi varhain aamulla.

Rose on tullut Refugee Law Projectiin (RLP) kertoakseen kokemuksistaan. RLP on osittain Suomen Pakolaisavun rahoittama ja antaa pakolaisille sekä oikeudellista että psykososiaalista tukea. Täällä toimii tukiryhmiä muun muassa nuorille, kidutuksen uhreille, raiskatuille miehille, raiskatuille naisille sekä naisille, jotka ovat saaneet HIVin raiskauksen seurauksena.

Rosen ryhmä ”Women with Children Out of Rape”, eli naiset joilla on lapsia raiskauksen seurauksena, tapaa kerran viikossa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa. Yksi RLP:n sosiaalityöntekijöistä, Francis Okot Oyat, kertoo, että naisista, jotka hakevat apua, 50-60 prosenttia on raiskattu. Miehistä saman on kokenut 20 prosenttia avunhakijoista. Tämä on vain jäävuoren huippu.

Rose on erittäin laiha ja hänen hengityksensä haisee pahalle. Siinä haisee nälkä. Rose on pukeutunut parhaimpiinsa – siniseen kukkakuvioiseen mekkoon. Hän aloittaa hitaasti tarinansa kertomisen.

”Pääsin vihdoin pakenemaan vuonna 2007. Mutta aloitetaan alusta. Vuosi oli 2004. Asuin Pohjois-Kivussa, Kanyabayungassa, josta olin saanut töitä opettajana katolisessa sisäoppilaitoksessa. Olin opiskellut kaksi vuotta yliopistossa, mutta jouduin keskeyttämään opinnot kun isäni kuoli. Hän oli maksanut lukukausimaksuni.  Opetin englantia ja muita aineita yläasteella ja asuin kolmen lapseni kanssa koulussa. Tai kaksi lapsista olivat kuolleen sisareni, mutta pidin heistä huolta, koska minulla oli töitä.”

” He tulivat illalla, lokakuussa 2004. Kapinalliset. Olimme  syömässä illallista.  He sanoivat, että tarvitsevat vahvoja poikia kantamaan aseita. Sanoin, että nämähän ovat vain lapsia, antakaa heidän käydä koulua! Minne aiotte heidät viedä? He sanoivat ottavansa vahvimmat, isoimmat pojat. Sanoin, että ei käy. Silloin he ampuivat yhden pojista. Käskin heidän lopettaa. Puhutko vielä? yksi heistä kysyi. Sitten hän raiskasi minut, lasteni edessä, oppilaitteni edessä.”

”Sanoin selvä, ottakaa minut, jättäkää lapset. Mutta he ottivat minut ja valitsivat kymmenen suurikokoisinta poikaa. Lähdimme. Pimeällä ei tiedä minne on menossa, ei muista mistä on kulkenut. Mutta kapinalliset tuntevat viidakon jokaisen kolon. Asuimme keskellä tiheää metsää. He käyttivät minua kaikin tavoin hyväksi. Koska osasin englantia, toimin myös kääntäjänä. Olin heille tärkeä. Huutamisessa ei ollut järkeä, silloin he uhkasivat aseella.”

”Pian ymmärsin, että olin raskaana. Ensimmäinen raskauteni päättyi keisarinleikkaukseen, koska lääkäri totesi, etten voi synnyttää luonnollisesti. Sanoin kapinallisille, että tarvitsen lääkärin. Kun olin viimeisimmilläni raskaana, he veivät minut takaisin kylään, katoliseen kirkkoon. Pyysin pastoria auttamaan minua pakenemaan. Hän kieltäytyi, joka puolella oli vartijoita. Synnytyksen jälkeen en pystynyt kuukausiin nousemaan sängystä. Mutta sain nähdä lapseni. Kun kapinalliset tulivat hakemaan minut takaisin, sisareni tytär halusi tulla mukaani. En voinut sitä sallia, hehän tekivät minulla mitä halusivat, mitä he tekisivät tytölle? Mutta hän sanoi, että kuolee mieluummin kanssani viidakossa kun jää tänne ilman minua. Lähdimme.”

”Yhtenä yönä yritimme paeta. He saivat meidät kiinni ja uhkasivat tappaa, jos ikinä yrittäisimme vastaavaa. Kerran, kun yritin hiljaa liikkua poispäin, he saivat minut taas kiinni. Tällä kertaa selvisin, kun väitin etsiväni kassavanlehtiä illalliseksi. Yhtenä päivänä kapinalliset ilmoittivat, että olivat taas menossa polttamaan ja ryöstelemään läheistä kylää. Olin kauan teeskennellyt, että raskauden jälkeiset vaivat olivat pahempia, kun mitä ne oikeasti olivat. Esitin, etten pystynyt liikkumaan kunnolla. He jättivät meidät yksin, ilman vartijaa. Kun yö vaihtui aamuun eikä kapinallisia näkynyt missään, päätin, että nyt oli aika. Otin molemmat tyttäreni ja juoksimme tiheään viidakkoon. Joka äänestä säpsähdimme. Juoksimme ja juoksimme, lopulta törmäsimme mieheen.”

”Kuultuaan tarinamme mies totesi, että olimme päässeet pakenemaan varmaa kuolemaa. Hän auttoi meidät rajalle, jossa hän maksoi naiselle, jotta tämä veisi meidät Kampalaan. Kun pääsimme tänne ilmoitin poliisille ja kerroin, että olin asunut viidakossa kolme vuotta. Poliisi sanoi, ettei voi tehdä mitään. Nainen, jonka olimme tavanneet rajalla, otti meidät taloonsa asumaan. Huomasin kuitenkin pian, että hän oli prostituoitu. Hän pyysi minuakin myymään itseäni, mutta en pystynyt siihen. Olin ollut opettaja. Sitäpaitsi vuodet viidakossa olivat jättäneet jälkensä, näytin enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Ei kukaan haluaisi ostaa minulta. Mutta nainen sanoi, että ilman panostani, hän ei pystyisi pitämään meistä huolta. Ruokaan meni liikaa rahaa. Pyysin häntä viemään meidät katoliseen kirkkoon. Siellä tapasimme muita kongolaisia, jotkut säälivät minua ja antoivat saippuaa. Tapasin myös miehen, joka vuokrasi minulle pienen asunnon.”

”Aluksi sain rahaa pesemällä muiden pyykkiä. Huomasin kuitenkin pian, että ugandalaiset rakastavat ruokaa. He ovat aina syömässä, aamusta iltaan. Etenkin chapati (ohut vehnäleipä) ja pavut maistuvat heille. Chapatia en tuntenut ennen Ugandaan tuloani, joten opin tekemään sitä täällä. Nähtyäni, miten ugandalaiset keittävät papunsa tiesin voivani tehdä sen paremmin. Pian minulle tuli paljon asiakkaita maistamaan erikoisia chapateja ja papuja. Mutta menestykseni ei jäänyt isännöitsijältä huomaamatta. Pian he eivät antaneet asiakkaiden tulla porttien sisäpuolelle, missä pidin ruokakojuani. Talon asukkaat söivät ruokani, mutta eivät ikinä maksaneet. He olivat kateellisia. Nyt minulla ei ole töitä. Kukaan ei usko, että olen opiskellut yliopistossa. Enhän minä saanut viidakkoon mukaan todistuksiani. Kongossa olin joku, ja kuun lopussa sain palkkani. Nyt ei ole kuun loppua, on vain eloonjäämistä. ”

”Sain lopulta kuulla Refugee Law Projectista. Se antaa minulle toivoa. Mutta he antavat vain terapiaa, eikä sitä voi syödä. Tärkeintä on kuitenkin, että joku kuuntelee. Meitä on yli kuusikymmentä ryhmässä, eri maista. Somaliasta, Eritreasta, Etiopiasta, Etelä-Sudanista, Kongosta ja Ruandasta. Kun tapaamme, tulee tunne, ettei olekaan yksin, meitä on monta. Puhumme ongelmistamme ja jaamme kokemuksia ja miten niistä voi selvitä. Kun olen yksin, en tunne itseäni naiseksi. Minut raiskattiin lasteni ja oppilaiden edessä, menetin kaiken kunnioituksen, enkä voi sitä ikinä unohtaa.”

”Rakastan lapsiani yli kaiken. Mutta tekee kipeää, kun he kysyvät isistään. Sanoin, että isänne matkustelee. He kysyivät milloin hän tulee takaisin. Silloin sanoin, että isänne on taivaan isä, jumala. Jotta heidän ei tarvitsisi odottaa turhaan. Mutta on tuskallista nähdä, miten lapseni reagoivat, kun naapurin lapset huutavat isiään. Heillä ei ikinä ole ollut ketään, ketä kutsua isäksi. Kun minulla joskus on varaa koulumaksuihin ja lapset saavat hyviä tuloksia, minulla ei ole varaa ostaa heille makeisia. Silloin he mutisevat, että isä kyllä varmaan ostaisi.”

“En ole kuuteen vuoteen ollut miehen kanssa. Joskus mietin, olenko enää ihminen. Minulta on täysin hävinnyt kaikki tunteet ja halut. Hiuksenikin ovat kamalat ja hiusten pitäisi olla naisen kruunu. Olemme menettäneet niin paljon, kuinka saisimme sen takaisin?”

”Millä hinnalla myisit lukutaitosi?"

”Niin, siis, jos voisit saada lukutaidostasi rahaa, ottaisitko? Et siis saisi pitää lukutaitoasi. Jos joku antaisi sinulle viisi miljoonaa shillinkiä, mutta et enää osaisi lukea, ottaisitko ne vastaan?”

Oloni oli epämukava. Haastateltavat tuijottivat minua. 

Eihän se niin toimi? Koulutushan on nimenomaan jotain, mitä sinulta ei voi ottaa pois. Varas voi viedä rahat taskustasi, voit olla nälkäisenä viikon, mutta kun kerran olet oppinut jotain, sitä ei sinulta voi kukaan viedä. Sillä perustelulla Pakolaisavun työntekijätkin yrittävät saada lisää pakolaisia kursseille. Nyt tiedottaja tulee kysymään hölmöjä.

Pakolaisapu valmistelee lukutaitokampanjaa syksyn lukutaitopäivää varten ja haastattelen parhaillaan lukutaitokursseilla käyviä pakolaisia tarinoita varten. Suomessa muotoiltu kampanjastrategia näyttää paperilla hyvältä: haastattelun lopuksi kysytään ytimekkäästi, millä hinnalla kovalla työllä ansaittu lukutaito myytäisiin pois ja miksi tai miksi ei.

Ensimmäisen tulkin kanssa onnistuin pitkän selityksen jälkeen saamaan hänet ymmärtämään, että kyse on metaforista, ja eihän niin oikeasti voi tehdä. Tarkoituksena on saada esille lukutaidon merkitys pakolaisille, selitin. 

Toisena päivänä tulkki sanoi ymmärtävänsä, mutta kun olimme pitkään keskustelleet koulutuksen merkityksestä ja yritin lopulta kysyä häneltä (tulkki toimi myös opettajana lukutaitokurssilla) myisikö hän lukutaitonsa viidellä miljoonalla hän vastasi myöntävästi. Kun yllättyneenä kysyin miksi, hän sanoi käyttävänsä rahat aloittaakseen lukutaito- ja koulutusohjelman. Ei tainnut kysymyksen henki mennä perille.

Oli mielenkiintoista huomata, miten meille niin helposti ymmärrettävä kysymys ei toimi lainkaan tässä ympäristössä. Pitää keksiä muotoilu, joka sopisi paremmin pakolaisten kulttuurissa. Ehdotuksia otetaan vastaan!

Videossa kysymyksen ymmärtänyt tulkki Esther kysyy ryhmältä, myisivätkö lukutaitonsa. 

Näin rakennetaan ekoliesi

Pakolaisasutusalueilla Ugandassa on paljon ympäristöön liittyviä haasteita. Koska pakolaisilla ei tietenkään ole sähköä (paitsi heillä, joilla on pieni aurinkopaneeli) kaikki ovat ruoanlaitossa riippuvaisia polttopuista tai puuhiilestä, ja siihen tarvitaan tietenkin puita. Se on johtanut siihen, että puista on puutetta monella asutusalueella.

Suomen Pakolaisapu kouluttaa kuitenkin pakolaisia ekoliesien rakentamisessa. Ekoliedet säästävät polttopuita ja näin myös pakolaisten aikaa ja rahaa ja ympäristö kiittää. Olen huomannut, että ekoliedet ovat todella suosittuja. Monet käyttävät kuitenkin avotuliliettä ekolieden lisäksi - ekoliedellä ei näet pysty paahtamaan maissia samalla tavalla, kuin perinteisellä liedellä. Kehitettävää siis on.

Videopätkässä näkyy, kun yksi pakolaisavun ryhmistä Nakivalen pakolaisasutusalueella oppii, miten ekoliesiä rakennetaan.

Kenttämatkalla Kyakassa

Pakolaisavun vapaaehtoisena tiedottajana vietetään monta tuntia autossa. Olen kova nukkumaan, joten yleensä matkat pakolaisasutusalueille sujuvat käden käänteessä. Joskus pitää kuitenkin keksiä muutakin tekemistä, kuten leikkiä iPadin videokameralla…

Viime viikolla kävin kenttämatkalla Kyaka II-pakolaisasutusalueelle, jossa asuu 22 000 pakolaista. Katso videosta miten kenttämatka sujui!

P.S. Minun piti julkaista video jo viime perjantaina, mutta videoiden lataaminen youtubeen tällä nettinopeudella olikin aika haastavaa…

Hävytöntä mainontaa

Kuvan kirahvilla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. 

On ollut hiljaisempaa pakolaismantereella viime aikoina. Olen eniten työstänyt freelance-juttuja, jotka pian kuuluvat radiossa lähellä sinu Toinen radiojutuista koskee pakolaisten uudelleensijoittamista, kenet valitaan kiintiöpakolaiseksi, miksi ja miten? Ja viime sunnuntaina kävin Kampalan ainoassa homobaarissa, jossa myös syntyi kiinnostava juttu. 

En tiedä milloin jutut lähetetään, joten teidän pitää kuunnella Radio Vegan A17-uutismakasiiniohjelmaa joka päivä, jotta jutut eivät mene sivu suun. Toimii hyvin kielikylpynä! Sen lisäksi suomeksi kirjoittamani kolumni Kampalasta pitäisi ilmestyä seuraavassa Ulkopolitiikka-lehdessä.

Huhtikuun puolessa välissä riittää taas tekemistä, kun haastattelen ehdokkaita vuoden pakolaisnaiseksi Ugandassa. Silloin on luvassa matkoja pakolaisasutusalueille.

Mutta nyt on vuorossa kymmenen päivän loma! Huomenna ajetaan kohti Fort Portalia ja kraatterijärviä. Sen jälkeen matka jatkuu kohti Queen Elizabethin kansallispuistoa. Pääsiäisen jälkeen käydään muutaman päivän Ruandassa, ja kotiin Kampalaan mennään Lake Mburon kansallispuiston kautta. Jännää!

Hyvää pääsiäistä!

Kateus piinaa pakolaisia

Jean uuden talonsa ulkopuolella

Pakolaisasutusalueilla oleskeltuani olen huomannut erään inhottavan asian: menestyvistä pakolaisista ei pidetä.

Haastattelin kongolaista Jean DeDieuta ryhmänjohtajan ominaisuudessa. Haastattelun edetessä ilmeni, että hän oli juuri perheineen muuttanut – koska joku naapureista oli yrittänyt myrkyttää hänet. Ensimmäisen kerran jälkeen hän vain jatkoi elämäänsä normaalisti, mutta seuraavan kerran hänen vaimonsakin sai osakseen myrkkyä ja Jean päätti muuttaa suojellakseen perhettään. 

Ennen myrkytystapausta hänen talonsa oli myös poltettu maan tasalle. Kateuden kohteena saattoi olla Jeanin uusi aurinkopaneeli, jonka avulla hän pystyi tarjoamaan kännykänlatauspalveluja yhteisölleen pientä maksua vastaan.

Kun sain kuulla Jeanin kokemuksista, haastattelun järjestäminen hänen kotonaan alkoi mietityttää. 

Kysyessäni, miten uudet naapurit olivat ottaneet hänet vastaan, hän totesi, ettei vielä oikein tiedä miten he suhtautuvat häneen. Jos olisin tiennyt tästä, olisin tehnyt haastattelun muualla. Miten naapurit katsovat häntä, kun hän ensin on kateuden takia muuttanut ja sen jälkeen valkoinen ihminen (pakolaisille usein rahan ja vallan merkki) tulee hänen kotiinsa ja antaa hänelle huomiota?

Valitettavasti Jean ei ole yksin. Olen kuullut muiltakin talojen polttamisista. Eräs somalialainen nainen, joka on ottanut tehtäväkseen valistaa tyttöjen sukupuolilelinten silpomisen vaaroista, joutui myös murhapolttoyrityksen kohteeksi. Onneksi aikomus ei onnistunut. (Vaikka siinä ei liennyt kateellisuus motiivina). 

Nuori tyttö Rachel, joka on ainoana naisena yhteisössään oppinut englantia, joutuu kielitaitonsa takia syrjityksi. Ja kongolaisen Robertin kanala poltettiin, koska hänen kanabisneksensä kukoisti.

Kohta täällä Ugandassa, kuten Suomessakin, Pakolaisapu valitsee vuoden pakolaisnaisen. Tänä vuonna teemana on ympäristö, eli haussa on nainen, joka on tehnyt pitkään työtä ympäristön hyväksi pakolaisasutusalueilla tai kaupunkipakolaisten keskuudessa täällä Kampalassa. Tarkoituksena on, että tämä nainen voisi olla muille esimerkki ja inspiraation lähde. Monissa nominaatioissa onkin lukenut, että nainen on inspiroinut yhteisöään tekemään enemmän ympäristön puolesta.

Toivottavasti pakolaisnaisen valinta antaa yhteisölle aihetta ylpeyteen, ja toivon mukaan nimitys tuo pinnalle enemmän ihailua kuin kateutta. se voi myös toimia esimerkkinä muille, että kateus ei kannata, vaan menestyvistä naapureista kannattaa olla

Mikä pakolaisasutusalue?

Sana pakolaisleiri tuo länsimaissa usein mieleen horisontin taakse levittäytyvät telttakylät, joissa asuu tuhansia ihmisiä ja joissa kuollaan nälkään ja koleraan. Vaikka se voi usein olla totta, suuri osa maailman pakolaisista asuu pakolaisasutusalueilla. Mutta mikä oikeastaan erottaa leirin ja asutusalueen? Missä vaiheessa leiristä tulee asutusalue?

Auringonlasku Kyangwalissa

Olen nyt käynyt kahdella pakolaisasutusalueella (vastaava ministeriö Office of the Prime Minister täällä Ugandassa on erittäin tarkka, ettei näitä kutsuta leireiksi). Vaikka moni asia oli alueilla samanlaisia, myös eroja oli paljon.

Ensinnäkin ruoka. Kyangwalin pakolaisasutusalueella Albertjärven rannalla valinnanvaraa ei ollut paljon, joten minä söin riisiä ja kalaa tai papuja yhdeksän päivää putkeen. Vaikka ruoka olikin hyvää, siihen lopulta kyllästyi. (Toisaalta Kyangwalin projektipäällikkö Tonny, joka asuu suurimman osan ajastaan toimistolla, syö samaisen annoksen, riisiä ja kalaa tai kanaa tai papuja, kaksi kertaa päivässä.)

Nakivalen pakolaisasutusalueella Tansanian rajan tuntumassa valinnanvaraa oli enemmän. Pakolaisavun toimisto sijaitsee lähellä ”Ethiopian Villagea”, jossa 72 000 asukkaan pakolaisasutusalueen noin 500 etiopialaista pakolaista asuu.   Moni heistä ovat korkeasti koulutettuja poliittisia pakolaisia. Siellä oli etiopialainen pieni ravintola, josta sai aivan mainiota etiopialaista ruokaa. Annos maksoi vaatimattomat 1,5 euroa, mikä on suurimmalle osalle - myös alueen työntekijöille - liikaa. Olen Kampalassa syönyt etiopialaista muutaman kerran, mutta asutusalueen ruoka otti selvästi kirkkaimman mitalin.

Abdulkarimin etiopialainen ruoka Nakivalessa

Nakivalessa oli myös erillinen aidattu alue, jossa periaatteessa vain järjestöjen työntekijät saivat olla. (Jos pakolaiset halusivat päästä alueelle he pystyivät toki vain marssimaan sisään). Täällä oli oma pieni ”kanttiini”, jossa illalla pystyi syömään ranskalaisia ja juomaan muutaman oluen korttipelin lomassa. Joka torstai työntekijöillä on oma virkistysilta, jossa afrikkalaiset lantiot liikkuvat DJ:n musiikin tahtiin. Ei ehkä ensimmäinen mielikuva, joka tulee pakolaisasutusalue-sanasta mieleen.

Kanttiinin vieressä, piikilangalla somistetun aidan takana, sijaitsee iso jalkapallokenttä, jossa on oikeat maalit. Siellä pelataan jalkapalloa lähes joka ilta. Nakivalessa on kuusi joukkuetta: New Congo, Old Congo, Ethiopia, Somalia, Rwanda ja Staff Team. Työntekijäjengi saa lähes aina turpiinsa, kertoo Pakolaisavun työntekijä Paul. Pakolaisjengit kun treenaavat päivittäin – eihän siellä muuta tekemistä ole. Järjestöt ovat lahjoittaneet heille peliasut sekä muut varusteet, ja otteluita tulee katsomaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä, jos on tärkeä ottelu kyseessä. (Kun seisomme Paulin kanssa kentän laidalla eteemme tulee mies, joka kertoo olevansa pastori ja aikovansa tehdä itsemurhan, jos New Congo ei voita tätä ottelua. Mies vaikutti onneksi(?) olevan tilassa, jossa päästää mitä tahansa suustaan.)

New Congo vastaan Rwanda Nakivalen pakolaisasutusalueella.

Jalkapallokentän vieressä sijaitsee kaupunginosa New Congo. Siellä pienet kaupat somistavat pölyisen tien laitaa ja jos rahaa löytyy, voi ostaa naposteltavaa, hedelmiä, virvoitusjuomia ja puheaikaa kännykkään. Kauempana kuuluu Etiopialaisen kylän moskeijan jokailtaiset allahu akbarit, ja koulu-univormuihin sonnustautuneet lapset juoksevat tietä pitkin ja huutavat ohimennen How are you:t mzungulle.  

Mutta sekä Nakivalessa että Kyangwalissa on toisenkinlainen arki. Siellä isät upottavat turhautumisensa perheen viimeisillä rahoilla ostettuun banaanipontikkaan ja savimajan ulkopuolella istuvat likaiset lasisilmäiset lapset turvonneine vatsoineen tuijottavat väsyneesti ohikiitäviä moottoripyöriä. Illan tullen vaimo pahoinpidellään, kun saippuaa ja suolaa ei ole. Kuukausittaiseen ruokajakeluun on vielä viikko, mutta pavut ja maissi ovat jo päässeet loppumaan.

Eli mikä erottaa leirin ja asutusalueen? Asutusalueella ihmiset ovat asuneet jo niin kauan, että moni järjestö on lähtenyt ja ihmiset ovat itse ruvenneet järjestäytymään. Media ei ole vuosiin ollut kiinnostunut asutusalueen tilanteesta tai ihmisten kohtaloista. Ruoka-apua on vähennetty, pakolaiset viljelevät maata ja lapset voivat käydä koulua – jos perheellä on siihen varaa.

Mutta ihmiset sekä leirillä että asutusalueella ovat kaukana kotoa, ovat paenneet sotaa, eivätkä uskalla lähteä takaisin kotimaahansa. Sekä leireillä että asutusalueilla kuollaan malariaan ja ripuliin. Eräille se on vielä uutta ja kauheaa, mutta maailman silmät katsovat heidän suuntaansa. Toisille se on jo rutiinia ja arkea mediavarjossa. Mutta se on yhtälailla vieraassa paikassa asumista ja rauhan perään muuttamista ilman tietoa, milloin pääsee kotiin, missä koti edes on tai mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Joskus huomaa ostaneensa pakolaisasutusalueella öhh, sieniteetä??

Laiva on lastattu - kuka pääsee mukaan?

Kongolaiset veljekset Emile ja Raphael Nakivalen pakolaisasutusalueella ovat rakentaneet laivan.

Nuoret pakolaisveljekset yrittävät taiteen ja musiikin kautta purkaa omaa pahaa oloaan.

The Immigration Ship symbolisoi Euroopan Unionia. Laivassa on kaikki mukavuudet - ravintola, koriskenttä, biljardipöytä ja yökerho… Mutta laivan ainoat ihmiset ovat vartijat, jotka työntävät laivaan pyrkiviä pakolaisia takaisin veteen.

The Immigration Ship on kunnianosoitus kaikille nuorille afrikkalaisille pakolaisille, joiden matka kohti parempaa elämää päättyi Välimeren suolaiseen veteen.

Usko, toivo, pakolaisuus

Kyangwalin pakolaisasutusalueella Länsi-Ugandassa uskonto on joka puolella läsnä. Aamulla kello 05.20 herään viereisen moskeijan rukoushuutoon (tai no, herään siihen, kun huutaja ensin yskäisee kovaääniseen), ja illalla noin puoli kahdeksalta kaiuttimista kajahtava iltarukoushuuto tarkoittaa, että jalat on peitettävä hyttysten tieltä.

Moni haastatteluni täällä on sisältänyt sanat ”jos jumala suo” ja päättynyt ”god bless you”:hun. Uskonnolla on muutenkin Afrikassa vahva rooli, mutta uskon, että pakolaiset tarrautuvat uskoon vielä kovemmin kuin muut. Toivottomuuden keskellä on helpottavaa ajatella, että jossain on joku joka huolehtii, joku jolla on minulle suunnitelma.

Tapasin sunnuntaiaamuna pastori Timothyn, joka vahvisti epäilykseni. Hän sanoi uskonnon olevan tärkeä koska se yhdistää ja tuo toivoa – toivoa, että jonain päivänä kotimaahan palaa rauha. Monella pakolaisella on pahoja traumoja ja he etsivät uskonnosta helpotusta pahalle ololleen. 

Timothy kertoi, että eri uskonnot myös tekevät yhteistyötä. Jos on orvoiksi jääneitä lapsia, joista ei yksi kirkko voi huolehtia, toinen uskonto tai kirkko saattaa auttaa.

Moni tulee Timothyn luo ja pyytää, että hän rukoilisi heidän puolestaan. Mutta eniten Timothy, kuten moni muukin, rukoilee, että pääsisi täältä pois. 35-vuotias mies on asunut täällä jo 17 vuotta ja ehtinyt nähdä kuuden lapsensa syntymän ja kahden kuoleman.

Vähän myöhemmin kävelin Timothyn kirkkoon. Noin kolmen tunnin jumalanpalvelus oli alkamassa. Pastori itse istui polvillaan kädet muovituolin päällä ja rukoili kovalla äänellä. Sanat kuitenkin hävisivät rumpujen äänelle. Rummutus yltyi, ihmiset tanssivat. Vieressä istuva kuiskasi minulle, että laulu kertoo siitä, miten meillä on vain yksi jumala, ja hän auttaa meitä.

Yhtäkkiä näin kaiken hidastetusti. Rummutus hävisi taustalle, tanssiliikkeet hidastuivat. Katsoin pastoria, joka nuoresta iästään huolimatta on kokenut niin paljon. Nähnyt vanhempiensa murhan ja todistanut vaimonsa raiskauksen. Nyt hän seisoi siinä seurakuntansa edessä ja hymyili liian suuressa puvussaan ja pellekenkiä muistuttavissa valtavissa kengissä. Katsoin pientä tyttöä, joka silmät kiinni lumoissaan lauloi ja toivoi rauhaa.

Silloin kyyneleet nousivat silmiini. Pyyhin ne nopeasti pois – en halunnut itkeä kirkossa sunnuntaina, kun seurakuntalaisilla on viikossa ilon hetki.

Kävelin takaisin toimistolle ja sain täpärästi Facebookin auki – netti toimi kerrankin. Äitini oli kommentoinut aivan muuta asiaa, mutta kirjoittanut Facebookiin Stig Dagermanin kauniin runon.

Jorden kan du inte göra om, stilla din häftiga själ.

Endast en sak kan du göra: en annan människa väl.

Detta är redan så mycket, att själva stjärnorna ler.

Siinä itku lopulta tuli. Mietin näitä rohkeita imisiä, jotka jaksavat herätä joka aamu ja taistella, löytää elämästään ilon hetkiä, käydä katsomassa leffoja illalla, rakastua. Olla ihmisiä. Elää kaikesta huolimatta.

Yöllä yhden aikaan heräsin hurrauksiin ja taputuksiin. Mistäköhän oli kyse? 

Sitten muistin – Afrikan mestaruusturnaus jalkapallossa päättyi sunnuntaina. Itsekin suurena jalkapallofanina ilahduin, kun kuulin, että täälläkin pystytään katsomaan futista. 

Iloisiin ääniin oli helppo nukahtaa.

Milloin ne tunteet tulevat?

”No kun ei ole rahaa!” 25-vuotias Esther lähes huutaa, kun kysyn, mikä on vaikeinta pakolaiselle Kampalassa. Eikä ihmiset osta hänen laukkujaan. 

Nyt taloustieteiden kandidaatti Esther opettelee varvastossujen valmistusta, jotta saisi lisätienestiä sitä kautta. Toistaiseksi ryhmä ei ole saanut kenkien valmistuksesta voittoa, mutta Esther jatkaa sinnikkäästi.

Esther on minun ikäinen ja tuli Kongosta Ugandaan pari vuotta sitten. Hänen miehellänsä oli työpaikka paikallishallituksessa ja M23-kapinalliset halusivat käyttää häntä hyväkseen hänen korkean koulutuksensa takia.  Miehen koko perhe kidnapattiin ja mies ja Esther pakenivat yhdessä. Ugandassa syntyi poika, Josafat, yhdeksän kuukautta sitten. Esther pelkää, että jonain päivänä kidnappaajat kävelevät kadulla vastaan.

Aiemmin tapasin kongolaisia naisia, jotka olivat raiskauksen seurauksena saaneet hiv-tartunnan.  Tarinat olivat hirvittäviä. Yhden naisen mies oli tapettu samalla, kun hänet pakotettiin katsomaan vaimonsa raiskausta. 

Eräs mies kertoi, että hänen vaimonsa makaa nykyään vain apaattisena kotona, koska hänet raiskattiin niin monta kertaa, että sekä henkinen että ruumiillinen terveys petti.

Tapaan monta kertaa viikossa samantapaisia ihmisiä. Ihmisiä, joiden puolisot, vanhemmat, sisarukset tai perheet murhattiin. Joiden lapset raiskattiin. Joiden elämä vietiin käsistä juuri, kun se oli pääsemässä vauhtiin. Nyt korkeasti koulutetut yrittävät pärjätä pakolaisina Ugandassa, mikä ei ole helppoa, kun työttömyysprosentti on paikallistenkin keskuudessa valtava.

Minulla ei ole koulutusta kohdata traumatisoituja ihmisiä ja nälkäisiä lapsia, ja olen aina ollut epäterveellisen empaattinen. Nyt välillä pelkään itseäni. Missä tunteet ovat, missä itku? 

Miten voin pyytää, että pakolaiset muistelevat traumaattisia kokemuksiaan ja sitten menen vain kotiin, syön avokadon ja juon kylmän oluen? Miten kehtaan?

Olen varma, että jonain päivänä mitta tulee täyteen ja tunteet purskahtavat esiin. Välillä, kun tulen pitkän päivän jälkeen kotiin vain väsyttää. Väsyttää niin vietävästi, etten jaksaisi tehdä mitään.

Muistelen silmät, jotka toivoa täynnä luulevat, että valkoinen ihoni voisi pelastaa heidät. Kun tosiasia on, että yksilöiden tarinoiden kertominen ei auta heitä mitenkään tässä ja nyt. Ei anna heille rahaa, töitä tai ruokaa.

Mutta tarinoiden kertominen voi saada joidenkin ihmisten silmät auki Kongon konfliktin kauheudelle ja pitkällä tähtäimellä kohentaa tuhansien ihmisten elämää. Siksi en itke päivittäin ja siksihän minä toimittajaksi halusinkin.