Pakolaisuuden monet kasvot

Viime viikolla tuli käteltyä niin monen ihmisen kanssa, että jostain tarttui mukaan flunssa. Tai sitten se johtuu Kampalan kamalasta pölytilanteesta – täällä satoi viimeksi joulun tienoilla.

Kävimme Pakolaisavun Kampalan-projektin päällikön Irenen kanssa yhden yhteistyökumppanimme vuosittaisessa juhlassa. 

Soccer Without Borders-järjestö opettaa pakolaisille englantia ja elämäntaitoja muun muassa jalkapallon kautta, ja kekkereissä pakolaislapset esittivät pieniä näytelmiä ja tanssinumeroita koulutuksen tärkeydestä.

Kun saavuimme paikalle, Irene sanoi huvittuneena, etteivät nämä tytöt kyllä näytä pakolaisilta kampauksineen ja muovikoruineen. Mutta miltä pakolainen näyttää? Viime aikoina uutisissa on ollut lähinnä kuvia syyrialaisista pakolaisista, ja mieleen tulee ehkä nälkäinen, kylmissään oleva jesidityttö surullisine silmineen, joka on paennut Isiksen hirmuvaltaa. Mutta pakolaisia on monenlaisia.

Soccer Without Bordersin Kampalan-päällikkö on 24-vuotias Olivier ja hän on pakolainen. Miestä voisi parhaiten kuvata sanalla "cool". Kengät ovat tyylikkäät, farkut muodikkaat ja kireä paita paljastaa kapean mutta lihaksikkaan vartalon. Mutta ennen kaikkea Olivier on erittäin herttainen ja mukava.

Kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuva mies pakeni pienenä Rwandasta vuonna 1994, kun kansanmurhaajat riehuivat pahimmillaan. Perhe, jossa äiti on ugandalainen ja isä kongolainen, pakeni Kongoon. He eivät ehtineet asua montaa vuotta isänmaassa ennen kuin sota saapui sinnekin, ja pakomatka jatkui Ugandaan.

17-vuotiaana Olivier oli mukana perustamassa järjestön Kampalan-haaran, ja sillä tiellä hän edelleen on.

Kassim on töissä Pakolaisavun resurssikeskuksessa Kampalassa, jonne pakolaiset voivat tulla lukemaan kirjoja ja surffaamaan netissä. 26-vuotias Kassim pakeni Kongosta pikkuveljensä kanssa vuonna 2008 ja puhui silloin vain ranskaa ja swahilia. Kielitaidot ovat tulleet tarpeen resurssikeskuksessa, sillä monet pakolaiset eivät vielä osaa englantia, ja toimiston muut työntekijät puhuvat lähinnä sitä ja lugandaa.

Kassimin isä työskenteli Goman yliopistossa historian professorina. Kun kapinalliset valtasivat kaupungin, isä vangittiin kolmesti ja joutui kidutetuksi. Kassim kertoo olleensa koulussa kun lähelle hyökättiin. Heidän käskettiin juosta. Kassim otti pikkuveljensä kädestä kiinni ja lähti ihmismassan perään. 

He kävelivät 42 kilometriä putkeen. Lopulta he pääsivät Ugandan puolelle.

Kassimin kädessä loistaa iphonekello ja sormea koristaa korea sormus. Kun kyselen niistä, Kassim nauraa. Halpaa krääsäähän se on, kiinalaisten tekemiä kopioita.

Kassim oli ollut luokkansa priimus Kongossa ja oppi nopeasti englantia, minkä ansiosta hänestä tuli nopeasti osa ugandalaista yhteiskuntaa. Sen jälkeen Kassim rupesi auttamaan muita pakolaisia. Hänen mukaansa suurin ongelma Kampalan kaupunkipakolaisilla on, että moni luulee pääsevänsä Yhdysvaltoihin, Kanadaan tai muihin länsimaihin, missä ehkä sukulaiset jo asuvat. 

Sitten he huomaavat asuneensa Kampalan slummissa jo kymmenen vuotta, eivätkä vieläkään osaa englantia tai pysty elättämään itsensä ja perheensä. 

Siinä unlemaa odotellessa elämä on mennyt sivu suun.

Loppukevennykseksi vielä näyttöä kongolaisten tanssitaidoista.