Mikä pakolaisasutusalue?

Sana pakolaisleiri tuo länsimaissa usein mieleen horisontin taakse levittäytyvät telttakylät, joissa asuu tuhansia ihmisiä ja joissa kuollaan nälkään ja koleraan. Vaikka se voi usein olla totta, suuri osa maailman pakolaisista asuu pakolaisasutusalueilla. Mutta mikä oikeastaan erottaa leirin ja asutusalueen? Missä vaiheessa leiristä tulee asutusalue?

Auringonlasku Kyangwalissa

Olen nyt käynyt kahdella pakolaisasutusalueella (vastaava ministeriö Office of the Prime Minister täällä Ugandassa on erittäin tarkka, ettei näitä kutsuta leireiksi). Vaikka moni asia oli alueilla samanlaisia, myös eroja oli paljon.

Ensinnäkin ruoka. Kyangwalin pakolaisasutusalueella Albertjärven rannalla valinnanvaraa ei ollut paljon, joten minä söin riisiä ja kalaa tai papuja yhdeksän päivää putkeen. Vaikka ruoka olikin hyvää, siihen lopulta kyllästyi. (Toisaalta Kyangwalin projektipäällikkö Tonny, joka asuu suurimman osan ajastaan toimistolla, syö samaisen annoksen, riisiä ja kalaa tai kanaa tai papuja, kaksi kertaa päivässä.)

Nakivalen pakolaisasutusalueella Tansanian rajan tuntumassa valinnanvaraa oli enemmän. Pakolaisavun toimisto sijaitsee lähellä ”Ethiopian Villagea”, jossa 72 000 asukkaan pakolaisasutusalueen noin 500 etiopialaista pakolaista asuu.   Moni heistä ovat korkeasti koulutettuja poliittisia pakolaisia. Siellä oli etiopialainen pieni ravintola, josta sai aivan mainiota etiopialaista ruokaa. Annos maksoi vaatimattomat 1,5 euroa, mikä on suurimmalle osalle - myös alueen työntekijöille - liikaa. Olen Kampalassa syönyt etiopialaista muutaman kerran, mutta asutusalueen ruoka otti selvästi kirkkaimman mitalin.

Abdulkarimin etiopialainen ruoka Nakivalessa

Nakivalessa oli myös erillinen aidattu alue, jossa periaatteessa vain järjestöjen työntekijät saivat olla. (Jos pakolaiset halusivat päästä alueelle he pystyivät toki vain marssimaan sisään). Täällä oli oma pieni ”kanttiini”, jossa illalla pystyi syömään ranskalaisia ja juomaan muutaman oluen korttipelin lomassa. Joka torstai työntekijöillä on oma virkistysilta, jossa afrikkalaiset lantiot liikkuvat DJ:n musiikin tahtiin. Ei ehkä ensimmäinen mielikuva, joka tulee pakolaisasutusalue-sanasta mieleen.

Kanttiinin vieressä, piikilangalla somistetun aidan takana, sijaitsee iso jalkapallokenttä, jossa on oikeat maalit. Siellä pelataan jalkapalloa lähes joka ilta. Nakivalessa on kuusi joukkuetta: New Congo, Old Congo, Ethiopia, Somalia, Rwanda ja Staff Team. Työntekijäjengi saa lähes aina turpiinsa, kertoo Pakolaisavun työntekijä Paul. Pakolaisjengit kun treenaavat päivittäin – eihän siellä muuta tekemistä ole. Järjestöt ovat lahjoittaneet heille peliasut sekä muut varusteet, ja otteluita tulee katsomaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä, jos on tärkeä ottelu kyseessä. (Kun seisomme Paulin kanssa kentän laidalla eteemme tulee mies, joka kertoo olevansa pastori ja aikovansa tehdä itsemurhan, jos New Congo ei voita tätä ottelua. Mies vaikutti onneksi(?) olevan tilassa, jossa päästää mitä tahansa suustaan.)

New Congo vastaan Rwanda Nakivalen pakolaisasutusalueella.

Jalkapallokentän vieressä sijaitsee kaupunginosa New Congo. Siellä pienet kaupat somistavat pölyisen tien laitaa ja jos rahaa löytyy, voi ostaa naposteltavaa, hedelmiä, virvoitusjuomia ja puheaikaa kännykkään. Kauempana kuuluu Etiopialaisen kylän moskeijan jokailtaiset allahu akbarit, ja koulu-univormuihin sonnustautuneet lapset juoksevat tietä pitkin ja huutavat ohimennen How are you:t mzungulle.  

Mutta sekä Nakivalessa että Kyangwalissa on toisenkinlainen arki. Siellä isät upottavat turhautumisensa perheen viimeisillä rahoilla ostettuun banaanipontikkaan ja savimajan ulkopuolella istuvat likaiset lasisilmäiset lapset turvonneine vatsoineen tuijottavat väsyneesti ohikiitäviä moottoripyöriä. Illan tullen vaimo pahoinpidellään, kun saippuaa ja suolaa ei ole. Kuukausittaiseen ruokajakeluun on vielä viikko, mutta pavut ja maissi ovat jo päässeet loppumaan.

Eli mikä erottaa leirin ja asutusalueen? Asutusalueella ihmiset ovat asuneet jo niin kauan, että moni järjestö on lähtenyt ja ihmiset ovat itse ruvenneet järjestäytymään. Media ei ole vuosiin ollut kiinnostunut asutusalueen tilanteesta tai ihmisten kohtaloista. Ruoka-apua on vähennetty, pakolaiset viljelevät maata ja lapset voivat käydä koulua – jos perheellä on siihen varaa.

Mutta ihmiset sekä leirillä että asutusalueella ovat kaukana kotoa, ovat paenneet sotaa, eivätkä uskalla lähteä takaisin kotimaahansa. Sekä leireillä että asutusalueilla kuollaan malariaan ja ripuliin. Eräille se on vielä uutta ja kauheaa, mutta maailman silmät katsovat heidän suuntaansa. Toisille se on jo rutiinia ja arkea mediavarjossa. Mutta se on yhtälailla vieraassa paikassa asumista ja rauhan perään muuttamista ilman tietoa, milloin pääsee kotiin, missä koti edes on tai mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Joskus huomaa ostaneensa pakolaisasutusalueella öhh, sieniteetä??